Viime kuukausina blogin kirjoittelu on jäänyt tyystin. Syynä ei tällä kertaa tosin ole se, etteikö olisi ollut aikaa kirjoittaa, vaan pikemminkin se, että ei ole pystynyt kirjoittamaan. Näihin muutamiin kuukausiin, mitä nyt olen asunut toisella paikkakunnalla ja yrittänyt sopeutua toisenlaiseen arkeen ja elämään, ovat olleet osittain tai sanotaanko tunne puolella melko rankat.
Aloin jo yhdessä välissä muun muassa panikoida ja spekuloida, että ei kai meillä gerbolan puolella vain jyllää jokin tauti tai jotain, mutta onneksi kaikkeen kuitenkin löytyi järkeenkäyvät syyt ja mulla on tukena ja tietynlaisena turvana kämppis, joka on myös kasvattaja. Näin ollen monet asiat ovat olleet helpompia kohdata ja on ollut aina joku jolle puhua ja avautua näistä kasvatukseen ja jalostukseen liittyvistä asioista. Kiitos! :)
Tosiaan. Olen käynyt näiden muutaman kuukauden aikana parissakin eri näyttelyssä ja näistä jokaisesta tapahtumasta on tuolla kansioissa jo luonnokset olemassa. Yritän kirjoitella ne kuvien kera valmiiksi tässä joku päivä, kun töiltäni ehdin. Sain pitkästä aikaa taas puhtia kirjoittaa ja keskittyä koulujuttuihinkin ja kämppikseni on kovasti kannustanut ja haastanut, että josko sitä vielä yhdessä valmistuttaisiin tämän vuoden aikana ja hankittaisiin ne viralliset kasvattajanimetkin. Aikamoinen haaste, lupasin yrittää, mutta katsotaan nyt, mitä tuo syksy sitten tuokaan tullessaan. Päätimme, että kesä paiskitaan täysillä töitä ja vapaat viikonloput keskitymme nauttimaan yksinkertaisesti kesästä! Uudet ihmiset, ystävät ja eläimet ovat kyllä viime aikoina antaneet mulle niin paljon uutta energiaa näiden monien vaikeuksien keskellä, että se on jotain aivan käsittämättömän korvaamatonta. Olen välillä ollut hyvinkin sanaton (Miettikää! Minä, jolla on aina ihan pirusti asiaa!) pelkästä kiitollisuuden määrästä.
Mutta sitten niihin ikäviin juttuihin... Tämän kevään aikana olen yrittänyt sitkeästi saada poikueita aikaiseksi, tuloksetta. Sitten vihdoin vappuna meille siunaantuikin monen monta kuukautta odotettu ja jännitetty poikue. Emon ensisynnytys meni hyvin, mutta poikasista näki välittömästi, että ne olivat todella pieniä. Ne eivät näyttäneet gerbiilin poikasilta alkuunkaan, vaikka emo synnytti ihan oikeana päivänä ja kaikki vaikutti olevan paremmin kuin hyvin. Muutaman tunninkaan jälkeen poikaset eivät olleet juurikaan pesästä inahdelleet, mikä on totta kai huono merkki. Emo kuitenkin sitkeästi yritti kämppiksensä kanssa niitä hoitaa ja näin sen myös imettävän. Yhdessä välissä aloin jo miettiä, että ehkä ne piskuiset siellä selviävätkin, kun iltaan mennessä alkoi jo kuulua selvää piippailua ja poikaset todellakin pyysivät ruokaa, vaikka äänet olivatkin vaimeat. Poikasten ollessa kahden päivän ikäisiä, päätin tutkia terraariota tarkemmin. Kaikki neljä poikasta löytyivät menehtyneinä ja totta kai joukossa olisi ollut nähtävästi peräti
kolme sinistä. Voi sitä ketutuksen määrä, OIKEASTI!
Poikasten kuoppaamisen jälkeen meni monta viikkoa ennenkö poikasten emo palautui omaksi itsekseen. Epäilen, että naaras kävi läpi valeraskautta. Se rakenteli pesiä tuon tuosta ja näpsi meikäläistä sormille ja rystysille varoittavasti joka kerta, kun käden laski terraarioon ja painokin tuntui nousevan, vaikkei neiti ollut urosta nähnytkään. Käytös vaikutti joka kerta hyvin stressaavalta ja käsittelyn jouduin jättää oikeastaan kokonaan pois. Ihmettelen yhä, miksei emo tai kämppis olleet korjanneet kuolleita poikasia aikoinaan pois, vaan ne hoitivat näitä silloinkin, vaikka ne olivat selvästi jo kylmettyneitä. Outoa, en ole törmännyt vastaavaan koskaan.
Helmikuun ja toukokuun välillä gerbolassamme alkoi menehtyä eläimiä. Kaikkia yhdisti vanhuus ja sen tuomat vaivat. Osa löytyi poisnukkuneina pesistään, yhden jouduin hätälopettamaan halvaantuneen takapään vuoksi ja muutamien kohdalla jouduin tehdä harkitusti lopetuspäätöksen, sillä kunto oli jo romahtanut niin pahaksi, ettei olisi ollut enää mitään järkeä yrittää sinnitellä pidemmälle. Yhteensä sain kuopata kahdeksan vanhusta. Tämä otti todella koville, sillä joukkoon mahtui monta rakasta ja pitkään minunn kanssani olleita, luonteiltaan niin ihania ja valloittavia tupsuhäntä persoonia. Näiden eläinten pelkkien nimien ajattelu meinaa saada silmät vettymään, niin rakkaita nämä kerta kaikkiaan olivat.
Tällä hetkellä, kun asiasta joten kuten on päästy edes osittain yli ja jatkamaan, niin päähän ottaa se fakta, että kaikista näistä ei tullut edes jälkikasvua saatua ja tällä hetkellä gerbolassamme alkaa tietyllä tapaa olemaan ainakin jalostuseläimet vähissä. Se tunne, kun ne kaikkein parhaimmat eläimet niin luonteiden kuin ulkonäönkin puolesta ovat menehtyneet ja seuraat päivittäin näiden rupuisten, ei rotumääritelmää vastaavien riitapukareiden sähläystä verkoilla, alkaa väkisinkin hiipiä mieleen kamala ajatus. Mitä jos sitä ei kasvattaisi enää ollenkaan, kun ei ole mitään järkeä tai toivoakaan lähteä tästä jatkamaan? Oma, alkuperäinen linjani on kuollut ja nyt hyllyistä löytyy jos minkämoista sötköä. Eläimet käyvät vähiin ja nekään eivät piru vie saa aikaiseksi jälkipolvia syystä tai toisesta. Jalostuseläimiä kourallinen, varasuunnitelma gerboja hyllyllinen. Hullua. Vaikka tilanne alkoi yhdessä välissä näyttämään jo oikeasti pahalta ja väistämättömältä, pulpahti jostain aivan uudenlaista motivaatiota pintaan. Kaksi läheistä ihmistä hassuine ehdotuksineen yrittivät kovasti piristää minua ja se jos mikä auttoi, vaikken heidän ehdotuksiinsa tahtonutkaan lopulta tarttua. Kiitos kuitenkin! :) Ehdotukset olivat siis tämän tyylisiä; Mitä jos vaihtaisit kasvatusväriä vaikka doveen, tai vaihtaisit lajia kokonaan, miltä kuulostaisivat pelkästään blackit, mitä jos hankkisit vaikka koiran ja unohtaisit gerbiilit edes muutamaksi vuodeksi, tai mitä jos pitäisit kasvatusväreistäsi taukoa ja teettäisit vaikka ihan muutaman lemmikkipoikueen jonkin semmoisen värin parissa, josta olet joskus haaveillut jne.
Mutta ei, ei se muunnos tai laji vaihtamalla parane. Pitkäjänteisesti olen pyrkinyt jalostamaan näitä kahta rakastamaani muunnosta ja niistä tulen pitämäänkin kiinni. Ylämäkiä on ollut paljon eivätkä ne varmasti tähänkään lopu, eikä tämmöinen yhtäkkinen jyrkkä nousu taas tarkoita, etteikö tuloksia alkaisi joskus syntymään. Sitä en osaa sanoa koska tämä tapahtuu, mutta sitähän tämä tiettyjen muunnosten parissa työskentely on; se on jatkuva prosessi pienine välitavoitteineen. Nyt on vaan aika koota asiat mielestä paperille ja alkaa kaikessa rauhassa luomaan niitä uusia pieniä välitavoitteita.
