keskiviikko 26. elokuuta 2015

N -poikaset 6 vkoa

Jotain mustaa, jotain aurinkoista...

Kuten aiemmin totesinkin, naaras poikanen sairasti naksutaudin läpi ja kokonsa puolesta se ei todellakaan olisi nyt valmis muuttamaan uuteen kotiin, vaikka luovutusikäinen onkin. Luovutusikäkin on niin suhteellinen asia. Siitä on pidettävä kiinni, ettei eläin lähde uuteen kotiin ennen sitä, mutta yhtä tärkeänä pidän myös kehityksen tarkkailua. Kasvattajan ei pidä luovuttaa kesken kasvuista poikasta uuteen kotiin. "Nurru" (joo, tämmöistä "työnimeä" tottelee hän täällä kotosalla. :)) voi hyvin, eikä sitä loppupeleissä ole tarvinnut hirveästi auttaa. Ruokahalua löytyy, mutta tuo velipoika on ollut se suurin syy, miksi ruokarauha on aina keskeytynyt ja neiti meinannut jäädä vähemmälle ruualle tai pikemminkin jämille. Siksi terraariossa on ollut nyt jo pidemmän aikaa useampi ruokintapiste, jotta sinne kupille ei tarvitse yrittää enää selviytyä ja sitten yrittää vielä pärjätä siellä, kun nälkäiset aikuiset ja pulska velipoika tunkee joka puolelta kyynärpää taktiikalla. Poikasten aikaan emojen terrassa ollaan miltei aina vapaalla ruokinnalla, eli kupissa on ihan jatkuvasti jotain tarjolla. Ihan emon palautumisen vuoksi ja poikasten riittävän ravinnonsaannin takaamiseksi.

Tämä neiti on niin menevää sorttia, että on hankalaa saada tämän parempaa kuvaa aikaiseksi.

Tosiaan. Tänään olisi sitten edessä tuon kotiin jäävän uros poikasen erottaminen omasta emostaan ja muutto toisten urosten seuraan. Normaali tilanteessa laittaisin pojan asumaan isänsä kanssa, mutta tässä tilanteessa päätin tehdä toisin. Illi isä on jo niin vanha, että pojalle ei välttämättä olisi siitä kovin pitkäksi aikaa seuraa (kamalaa ajatella näin, mutta faktat faktoina) ja jälleen kerran oltaisiin yhden uuden totutuksen edessä. Mun tuurilla se ajankohta ois vielä sitä aikaa, kun "Nisu" (joopa-joo. :D katsotaan jääkö vakituiseksi kutsumanimeksi. hehhee.) on kauheassa murkkuiässä ja käy kaikkien urosten hermoille. Totutuksien kanssa kannattaa aina olla edes jokseenkin pitkänäköinen.

Mulla on vielä vähän mietinnän alla, että minne tuon poitsun pukkaan. Viikonloppuna meille muutti eräs "takaisinmaksugerbiili", joka on vain muutamia viikkoja Nisua vanhempi. Btw, se siitä "ei enää yhtäkään urosta" -lupauksesta. Pojat voisivat tulla heittämälläkin toimeen, mutta Rotta ja Hattu ovat jo todistaneet sen, mitä tapahtuu, kun kaksi suurin piirtein saman ikäistä poijankoltiaista muuttaa yhteen asumaan. ;) Plussana ehdottomasti se, että pojille ei tarvitse hetkeen miettiä kavereita, mutta siihen ne plussat sitten jäävätkin. Ehdottomana miinuksena se fakta, että laumassa ei ole tällä hetkellä tietääkseni varsinaista pomoa. Ei siis minkäänlaista laumahierarkiaa. Pojat ovat ja elävät kuin pellossa ja riehuvat minkä kerkeävät. Poikien murkkuikä oli raivostuttavaa aikaa ja jatkuva kädenvääntö oli jo miltei johtaa siihen, että harkitsin vakaasti poikien erottamista. Hattu kiusaa, Rotta huutaa. Hattu vipeltää, Rotta ylensyö. On meillä siinä parivaljakko. Huoh. Ihan vain vinkki viitonen! Siihen on syynsä miksi itse suosin ja suosittelen muillekin, että hankkikaa eri ikäisiä gerbiileitä samaan laumaan. Ei tarvitse odottaa syrän sykkyrällä, että koskahan sieltä löytyy joku pahoin mätkittynä tai jotain vielä kamalampaa. >:[ 

Nisun voisi ehkä laittaa johonkin poikaporukkaan kolmanneksi, mutta... En tiedä, riippuisi niin uroksista. Hattu ja Rotta ei ainakaan saa sitä "kunniaa", että poikamiesboksiin muuttaa yksi uusi rellestävä sinkku... Mä en halua kokea mitään gerbiilien BB -talo meininkiä kaikkine gerbiilisuhdekoukeroineen. (<- no joo, on siinä termiä kerrakseen. :D) Tuo "lauma" on muutenkin jo niin menetetty tapaus, että sinne pitäisi varmaan heittää joku ikäloppu urpo rane pitämään pojille jöötä. Tiqulla ja Pokalla alkoi yhteiselo lähteä pitkän totutuksen päätteeksi niin hyvin käyntiin, että en halua pilata vahingossakaan noiden kahden kaveruutta jollain riehuvalla pikkumiehellä. Pienen Tiqun suuri ego ei välttämättä kestäisi sitä, että joku toinen saattaisi ottaa sen paikan ällösöpönä pikku höpöläisenä, joka saa kaikilta kaiken anteeksi. Lisäksi tämän varjolla nousta hierarkiassa ja oleskella kuin kukkona tunkiolla. Tähän väliin pieni huomautus! Tiqu ei ole jalostueläin. *tyrsk* Se on ihan kaikkea muuta. :D Kotia se sai jäädä maskotiksi vain sillä verukkeella, että mieheni tykästyi siihen. Vaarana on, että tykästyy vielä Nurruunkin ja sitten on taas oikeiden jalostueläinten paikat kortilla. Nurru siis toki etsii sitä omaa kotia. Kyselyitä siitä ei ole yhtäkään. Myytävät osiosta sille saattaisi löytyä heti joku kiva gerbarouva kaveriksi. :)


Todellisuudessa pojan päälliväri on huomattavasti tummempi.

Mutta takaisin Nisuun... Nisukaan ei käytännössä ole jalostuseläin. Vai onko? Aika näyttää. Ei kuitenkaan palvele mun kasvatustani juuri mitenkään. Kivaa näyttelykaveria siitä toivoisin ja eräänlaista valoa tähän tummanpuhuvaan seurueeseen. Nisu on herättänyt paljon muistoja. Se on saman värinen ja yllättävän samanoloinen, mitä mun ihka ensimmäinen gerbiili. Ihan kuin olisi saanut jotain pientä Ticosta takaisin näiden reilu kymmenen vuoden jälkeen. :') Nisu on semmoinen sievä ilopilleri. Punasilmäinen aurinkogerbiili. Helpoin ratkaisu tällä hetkellä olisi varmaan laittaa se asumaan isoveljensä kanssa. 
  

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Aika esitellä FLI-150

"Hei, mitä sä oikein teet? - Pupujuttuja vain..."

Pakko kai se on vihdoin myöntää, että menin sitten toteuttamaan yhden pitkäaikaisista haaveistani. Lupasin itselleni viime vuoden puolella, että mikäli todella saan asiat taas mallilleen ja käytyä kouluni loppuun, niin hankin vihdoinkin sen toisen kanin. Haave toisesta kanista on kytenyt jo viimeiset kolme vuotta, mutta aina se on jäänyt syystä tai toisesta toteuttamatta. Aika ja paikka eivät ole koskaan tuntuneet olevan oikeat enkä ole kyennyt päättämään sitä oikeaa, itselle soveltuvaa rotua. Furmis on kauniista luonnonkeltaisesta väristään huolimatta risteytyskani ja siitä tämä asioiden eri puntarointi oikeastaan lähtikin matkaan. Sanotaanko näin, että aiemmin kaikki aika on mennyt siihen, että olen vain karsinut kokoamaani eri rotujen listaa. Olen käynyt tutustumassa monessa eri paikkaa eri rotuihin ja pyrkinyt siihen, etten tee johtopäätöksiä tai "tuomitse" jotain yksittäistä rotua vain yhden tai kahden kanin perusteella. You know.

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin koonneeni ihan vääränlaista listaa... Listan kuuluisi koostua niistä asioista, mitä kanilta tahdon ja millainen kani tulisi Furmiksen kanssa hyvin toimeen, koska sillehän siitä pääasiassa kanikaveria toivoisin. Olen jopa nähnyt painajaisia tilanteesta, että mulla oli jokin kani. Unessa ei siis käynyt ilmi, miltä se näytti tai millainen se tarkalleen ottaen oli. Se oli vain tumma hahmo, jonka tiesin kaniksi? Anyways, tämä otus oli painajaiseni painajainen. Pelkäsin sitä. Furmis pelkäsi sitä. Se otus rikkoi kaikki paikat siihen malliin, ettei mikään vakuutuskaan enää korvannut asunnon ja tavaroideni vaurioita. (>:D) Se oli murkkuikäinen, todella lihaksikas, vahva ja kovapäinen tapaus. Se söi valtavasti ja kasvoi huimaa vauhtia. Tilanne oli unessa katastrofaalinen. Kani haavoitti Furmista todella pahasti ja jouduin jättämään sen eläinlääkärille tarkkailtavaksi. Olin huolesta sekaisin ja ahdisti. Pelkäsin koko ajan, että Furmis menehtyisi eläinlääkärin käsiin. Se oli niin kerta kaikkisen huonossa kunnossa. Uni päättyi siihen, kun tämä outo jättiläiskani hyökkäsi päälleni tullessani kotiin. Horjahdin taakse päin ja kaaduin kohti ovea. Ehdin laittaa käteni kasvojeni suojaksi, mutta tunsin miten kanin hampaat upposivat kivuliaasti käteen kyynärluun kohdille. Hyi. En halua puida enää tämän tarkemmin sitä unta, niin kamala se oli!

Mutta sitten taas itse asiaan... Koko kaniasia on ehkä jollain tapaa kytenyt ja stressannutkin ajoittain takaraivossa (esimerkkinä vaikka tuo uni). Joillekin saattoi ehkä tulla yllätyksenä toisen kanin hankinta ja moni on kummastellut rotuvalintaani. Tahdoin omalta osaltani kantaa korteni kekoon ja tarjota kasvattajalle sijoituskoti mahdollisuutta. Olin onnesta soikeana, kun sijoitus onnistui kauemmaskin. Alusta asti oli selvää, että kani tulee olemaan 'jotain rotua', sillä tahdon edesauttaa hyvien kasvattajien jalostustyön päämääriä. Kaikkia kaneja ei vain voi pitää kotona. Monesti kasvattajilla on kuitenkin tarvetta hyville sijoituskodeille ja meillä varmasti tämä kyseinen kani saa hyvää hoitoa ja riittävästi huomiota, aktiviteetteja sekä rakkautta ja rajoja. Haaveissa on ollut myös pitkään harrastekani, jonka kanssa pääsisi koluamaan erilaisia näyttelyitä ja ehkäpä myös harrastamaan jotain muutakin kivaa...

Moni kysyi, että miksei yksi kani riittänyt? Ei, ei riittänyt. Furmis on kaikesta huolimatta laumaeläin ja minä en voi pitää toista loppuelämäänsä yksin, koska koen sen olevan väärin. Uskon, että kanit ovat tulleet jollain tapaa myös jäädäkseen elämääni. Tämän "villityksen" ei ollut tarkoituskaan jäädä pelkästään yhteen kaniin. 
Miksen hankkinut esimerkiksi koiraa? Trust me! Tätä kanirotua on tituleerattu kanimaailman koiraksi ja se kuvastaa rotua aivan äärimmäisen hyvin. Koira ei enää valitettavasti sovellu arkeeni eikä ole edes haaveissa. Olen saanut nauttia maailman parhaan koiran seurasta kymmenen ihanaa vuotta ja viimeiset viisi vuotta olen ollut ilman omaa koiraa. Vuosi vuodelta vahvistuu se ajatus, että kukaan ei koskaan tule korvaamaan tämän koiran jättämää aukkoa enkä hanki toista koiraa vaan sen aukon vuoksi. Jos elämääni tulee vielä koira, se tulee jostain aivan muusta syystä ja sitten, kun sen aika oikeasti on. Mä saan onneksi nauttia kaverieni koirista sekä hoitokoirani seurasta loppu viimein ihan koska vain itse tahdon. Se riittää minulle. 




Mikset hankkinut toista rescuekania? Voin kertoa, että mulle riittää tämä yksi. Ainakin vähäksi aikaa. Moni ei ehkä ymmärrä eikä välttämättä tule koskaan ymmärtämäänkään millaisen matkan mä oon kulkenut tuon poijankoltiaisen kanssa, että tämä nykyinen kesy lemmikkikani on saatu kuoriutumaan! Sinänsä hassua, että mun elämään ylipäätään tuli kani ja vieläpä tuo kyseinen yksilö. Enhän mä edes sen kummemmin piittaa kaneista? Enhän? Vai piittaanko? Häh? Kanit olivat mulle melko yhdentekeviä lemmikkejä siihen asti, kunnes tapasin Furmiksen. :) Joskus olen pohtinut, että ehkä tämän kyseisen eläimen kokema pelko sai mut vakaasti työskentelemään sen kanssa niin ahkerasti. Lopulta tuli se päivä, jona Furmiksen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Se oli jälleen terve ja täysin kuntoutunut (oli siis luonani kuntoutumassa ennenkö jäi meille pysyvästi), joskin se ei ollut ihan tavallinen pupu. Se oli arka, pelkäsi aivan tavallisia asioita, ei luottanut ihmiseen eikä se osannut olla vieraiden ihmisten kanssa tai ottaa uusia asioita vastaan. Muistan aina sen hetken, kun eräs perhe tuli sovistusti poikaa katsomaan ja oli valmis tarjoamaan sille kodin. Pettymys oli suuri. Molemmin puolin. Eihän kani ymmärrä, että se on tavallaan pelastettu. Ei se ymmärtänyt, että vento vieraat ihmiset olivat tulleet tarjoamaan sille elämän. Rakastavan kodin. 

Kaiken lisäksi perhe ei ollut ymmärtänyt ihan täysin, mitä olivat tulleet hakemaan. Heidän tarkoituksensa oli ollut hyvä (siis tarjota kodittomalle koti), mutta näyttäessäni kuvia kuntoutusajalta, he kauhistuivat. Ulkonäöllisesti oli tehty paljon, mutta kani oli sisältä yhä tietyllä tapaa "rikki". Se vaati paljon työtä ja opiskelua. Ehkä se ei kesyyntyisi koskaan. Furmis ei rakastanut perheen tytärtä varauksetta, vaan pakeni kauhuissaan turvapaikkaansa. Reaktio oli niin voimakas tällä kertaa, että itsekin havahduin siihen eri tavoin ja aloin pohtimaan sen tuntemattomia taustoja. On selvää, että se on ollut jonkun lemmikki, mutta onko edellinen omistaja ollut kenties lapsi, joka on aiheuttanut luottamuspulan? Muistan aina Furmiksen ilmeen, kun perhe ja etenkin tyttö astui siihen huoneeseen, missä kanin häkki ja oma-alue sijaitsi. Siinä paikassa lipsautin kuin tajuamattani: "Kani ei ole enää myynnissä." Onneksi perhe ymmärsi tilanteen. Puhuimme pitkään ja olimme samaa mieltä siitä, että he etsivät ihan toisenlaista kania. He olivat ensikertalaisia kanien kanssa (noh siis olinhan minäkin, mutta toisella tapaa) sekä ohjeita ja apuja vailla. Parin kuukauden päästä tapaamisestamme tuli iloinen viesti, jossa kävi ilmi, että he olivat avullani löytäneet hyvän kasvattajan ja ihanaakin ihanemman perheenjäsenen. Kääpiöluppavauva oli osoittanut juuri sellaiseksi, mitä he olivat toivoneet. Mielestäni erinomainen vaihtoehto. On kaunis ajatus tarjota kodittomalle koti, mutta ei se ole väärinkään ostaa kasvattajalta varmasti terve eläin, jonka taustat ovat tiedossa. Lähtökohdat normaali arkeenkin ovat tällaisen kanin kanssa ihan toisenlaiset. 

Miksi tuo kani on niin surullinen? Ei se ole surullinen. Erittäin reipas vauva, joka vetelee iloloikkia ympäri kämppää. Ei luppakorva ole automaattisesti surullinen, koska sen korvat ovat alaspäin taittuneet.

Miksi sillä on niin suuret korvat? Jotta se kuulisi sinut paremmin! No ei kai! :D Siksi, että se on jalostuksen tulos. Se on satoja vuosia jalostamalla tuotettu ominaisuus, josta se ei kuitenkaan kärsi, vaikka monet näin luulevat. Rodulla on puolesta puhujansa ja myös niitä löytyy paljon, jotka tuomitsevat kyseisen muunnoksen kasvattajat ankaralla kädellä.

Eikö kääpiöluppa olisi riittänyt? Ei, ei olisi. Monella tuttavallani on kääpiöluppia lemmikkeinä tai kasvatuksen alla. En ole koskaan saanut tai kokenut minkäänlaista yhteyttä kääpiöluppiin. Valitettavasti. Monen moni muu rotu menee sen edelle. Ranskanluppia olen nähnyt ja hoitanut myös jonkin verran, eivätkä nekään ole sytyttäneet kuten tämä rotu. "Rodun iskevyys" ei ole sen korvissa, vaan luonteessa ja tietyllä tapaa jänismäisessä olemuksessa ja rakenteessa. 

No mitä nyt ihmisetkin sitten oikein ajattelevat? Kuten jo sanoin, harkitsin KOLME vuotta. Eivätkä ne korvat (jotka pistävät ensimmäisenä silmään) ole se syy, miksi rakastuin rotuun. Välillä ihan turhauttaa se asioiden jankkaaminen, korva sitä, korva tätä. Useimmiten niillä jankkaajilla ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta kyseisestä rodusta ja siksi erilaisia mielikuvia on helppoa alkaa maalaamaan ja värittämään muille, asioista tietämättömille. Olen kokenut tämän saman lynkkaamisen jo skinnymarsuni kanssa, saman kävin läpi omistaessani kolme baldwinia ja perättömimmät asiat olen saanut osakseni jo vuosia sitten, kun otin siniset gerbiilit kasvatukseeni mukaan. Ennakkoluuloiset ihmiset ovat tulleet jo niin arkiseksi jutuksi, että niiden olemassa olo ja sanomiset ovat jo ihan samantekevää tässä vaiheessa. :D 

Neiti on siis viralliselta nimeltään Freudean Slip. Väriltään upea madagaskar eli väri on lämmin punaisen ruskea kera mustan hunnun. <3 Voi, että olen haaveillut tämän värisestä kanista pitkään! Niin kauniita! Samoin myös madat viitalla! Huh! Halusin säilyttää neidin kutsumanimessä mahdollisimman monta samaa kirjainta kuin virallisessa nimessä. Siksi en osannut ihmisille kertoa tai tänne blogiinkaan sen kummemmin kirjoitella uudesta perheenjäsenestä. Eihän sillä ollut edes nimeä, mistä alkaa kertomaan tätä koko juttua auki. :D Nähtyäni auton rekkarin FLI-150, tiesin, että siinä se on! Se on Fliiso! Nelikuinen, reipas ja kovapäinen. Eikä kompastele korviinsa. Oman arvonsa tunteva rasavilli, joka on älykäs, toimelias ja hyvin avoin uusille ihmisille ja asioille. Ei tykkää mintusta. Tutustuminen jatkuu yhä, mutta paljon on tullut koettua tämän ensimmäisen yhteisen kuukauden aikana. Olen kiitollinen tästä neidistä, joka on osoittautunut hyvin paljon sellaiseksi, mitä toiselta kanilta uskalsin toivoa.




Mua on monesti viime aikoina naurattanut ihmisten reaktiot, kun joku ilmoittaa saaneensa vauvan tai hankkineensa koiran. Voi sitä riemun ja kyselyn määrää. Sitten, kun kertoo hankkineensa kanin, niin kukaan ei sano mitään. :D Tai sitten kysellään jotain ihan typerää. Mun fiilikset on kuitenkin tällä hetkellä sitä luokkaa kuin olisin mennyt hankkimaan koiranpennun, lapsen ja apinan samassa paketissa... Meillä meni kaksi viikkoa löytää yhteinen sävel vessapolitiikan kanssa. Sitä ennen siivosin 5-8 kusilammikkoa per päivä. Induktiolieden päälle kiipeäminen ja lapsilukon pois päältä saaminen ei ole tälle hepsankeikalle temppu eikä mikään! Vauhtia on piisannut viimeisen kuukauden ajan enemmän kuin hetkeen. Välillä on ollut hyviä ja välillä huonoja päiviä. Fliiso on kuitenkin jo kovin rakas ja tullut jäädäkseen siitä huolimatta, vaikka välillä olen väsyneenä kuulostanutkin siltä, että olen lopun uupunut tuohon koko riekkupyllyyn. Arki aktiivisen vauvapupun kanssa on jäänyt multa täysin kokematta. Eihän Furmiksesta tiedetä edes sen ikää. Pelkkä eläinlääkärin arvio. Eikä se tullessaan enää mikään vauva ollut. Näiltä näppäimiltä siirrynkin sitten seuraavaksi laittamaan vaavalle valjaita niskaan ja pihalle! Upea sää kerta kaikkiaan! Toivottavasti näistä aurinkoisista ja lämpimistä päivistä saadaan vielä nauttia pitkään! :)

perjantai 7. elokuuta 2015

Lomalla viimeinkin

Kun olin lätkäissyt viime päivitykseni blogiin (vähän reilu viikko takaperin) lähdinkin siltä istumalta tukka putkella ajelemaan kohti Turkua. Tiedossa oli jo perinteeksi muodostunut kesän perheloma laivalla. Harmiksemme kaksi henkilöä oli estynyt tulemasta reissuun mukaan. Ei kuitenkaan jääty liian pitkäksi aikaa tätä asiaa synkistelemään, vaan suuntasimme sitten lomalle neljästään. :) Kyllä tätä reissua oli jo odotettukin! Otin mukaan matkalukemiseksi kirjan sekä lankakerän jos toisenkin, mutta arvatenkin ne jäi korkkaamattomina laukun pohjalle. Taas. Joka vuosi sama juttu. Mä en ikinä opi tai muista sitä, että eihän mulla tommosessa paikassa koskaan ole tullut aika pitkäksi. Hetkeksikään. Ohjelmaa ilmaantuu aina kuin itsestään ja parhaita hetkiä olivat totta kai yhteiset juttutuokiot. Isää vähän huvitti mun ensimmäisen illan rehuisa iltapala ja se, että miten jaksan sen kaiken syödä. Voin kertoa, että kaikki meni alas ja tuo annos oli ehkä yksi parhaista iltapaloistani koskaan! Nam nam <3 


Taxfreessä oli aivan mahdoton ryysis ja kaiken sen jonottamisen jälkeen olimme siskon kanssa niin rätti-poikki-puhki, että rojahdimme kantamuksiemme kera sänkyyn. Jonkin aikaa jaksoimme katsella telkkarista tulevia ruokasarjoja, kunnes totesimme, että nyt tämä jälkiruokien ja kokkien alituinen "haukkuminen" saa luvan riittää. :D Molemmilla iski makean nälkä. Suuntasimme yläkerran kahvioon haukkaamaan välipalaa. Tai omien sanojemme mukaan, tämän tv -tarjonnan jälkeen oli vain pakko päästä haukkumaan jonkun muun tekemiä jälkiruokia. :D Ostimme kaksi (kuvassa) kakunpalaa ja hörppäsimme siihen kahvit päälle. Suklaakakku nyt oli molemmille vain se MUST -juttu ja juustokakkua halusimme molemmat päästä jyrsijäimmeisinä testaamaan. ;D Siskoni leipoo myös jokseenkin paljon ja hän halusi tehdä tästä herkusta oikein kunnon analyysin. Yllätys oli suuri, kun tajusimme, että tuo vähän näiveettyneen näköinen suklaakakun pala oli huomattavasti parempi (ja muutenkin yllättävän hyvä, ei lainkaan kuiva) vaihtoehto. Juustokakku oli persoonallisen näköinen, mutta siis niin kerta kaikkiaan makea, että me kaksi jouduimme suurin piirtein vääntämään kättä siitä, että kumpi syö tuon olemattoman kokoisen palan loppuun. Opimme siis, että moni kakku (jälleen kerran) päältä kaunis... Kaiken kaikkiaan reissu oli jälleen kerran erittäin onnistunut. Taxfreestä löytyi muutamia mieluisia juttuja (pääasiassa juustolajitelma ja hajuvettä) sekä perustuliaisia. Karaoke puoli tuli tsekattua kuten myös muutama itselle uutukainen ravintola ruokineen. Melko haikeana suuntasin takaisin kotiin, kun reissu tuli päätökseensä...
 
Olin vain pari hassua vuorokautta matkassa ja tällä välin gerbiilivauvat tuntuivat taas kasvaneen ihan hurjasti! Tai niin noh.. Kehittyneethän ne olivat molemmat, mutta huomasin hyvin nopeasti, että toinen poikanen on jäänyt kasvussa jälkeen ja syyksi paljastui mikäpä_muukaan_kuin naksutauti. Aloitin tukiruokinnan välittömästi. Poikanen vaikuttaa nyt loppuviikkoon mennessä siltä, että se kykenee ja haluaakin syödä reippaasti itse, mikäli vain nenä on räästä puhdas. Nenää on tullut putsattua monen monta kertaa päivässä ja olen huomannut, että poikanen on vahvistuessaan alkanut putsaamaan sitä myös itse. Olen nyt tehnyt sen päätöksen, että tämä naaras poikanen tulee jossain vaiheessa etsimään omaa lemmikkikotiaan. Poikanen voi muuttaa meiltä esimerkiksi jonkun vanhemman naaraan kaverina (katso myyntiosio) tai voin myös harkita luopuvani sen emosta.     

 
"Honaripoika" paljastuikin sitten lopulta argenteksi! <3 Vitsit, mikä tuuri! Näin "hyvin" mä oon kattonut ja valottanut sen silmiä ja tulkitsin ne mustiksi (mukama) tummien luomien perusteella. Keskiviikkona sitten paljastuikin, että kyseessä oli erittäin tumman rubiininpunaiset simmut. Turkin värisävyä ehdin jo tovin ihmettelemään, mutta ajattelin sen johtuvan vain poikasen lukuisista oletetuista resessiiveistä. Olisihan mun nyt pitänyt tajuta. ;) Tätä se sitten on, kun yksivärisiä kasvattavalle syntyy jotain, mitä ei niin näekään alituiseen.
 
Sitten olisi vielä jotain pientä tiedotettavaa liittyen alkusyksyyn. Seuraavat pariskunnat asuvat nyt yhdessä ja jään innolla peukut pystyssä odottamaan mahdollista jälkikasvua.
 
#'s Unihiekkamyrsky - #'s Supernova
#'s Oodi ilolle - #'s Muikia maronlakki
 
Kuvista sen verran, että tuoreelle pariskunnalle piti järjestää pienet pilttikarkelot pahvilaatikon pohjalla, ennenkö yhteiselo alkoi luistamaan. Taas sai todeta, että talouteen tuli akkavalta (kuva 2). Nova oli tyytyväinen vasta, kun uros alistui neitokaisen tahtoon. ;)