Lapuan näyttelyn jälkitunnelmia

Kyllä oli rankka päivä takana! Näyttelypaikalla tuli vietettyä yhteensä 13 tuntia! Tähän päälle auton ja eläinten boksien purkamiset sun muut. Tulikin sitten nukuttua 17h "yöunet" ja oli kamalaa herätä sunnuntai iltana kovaan jalkojen särkyyn. Kylmägeeleillä ja särkylääkkeillä mentiin siis seuraavat pari päivää. Ei ollut puhettakaan, että pääsisin kouluun maanantai aamuna ajoissa. Pohkeet olivat niin turvonneet, etteivät normaali farkutkaan menneet enää päälle kuin tukkimalla ja sitten totesinkin, ettei näillä kerta kaikkiaan pysty olemaan. Piti siinä sitten kollata vaatekaappia kunnolla ja sovittaa kaikkia mahdollisia housuja.

Mukaani näyttelyyn siis lähti yhteensä 16 eläintä, mikä vaati 14 boksia. (Luojan kiitos tämä rulianssi on ohi! Manasin useaan kertaan, että viimeinen kerta, kun tämmönen kööri mukana! Paperilla määrä näytti olvana pieneltä, mutta todellisuus taas oli jotain ihan muuta) Tuli sitten tämän vuoksi paria päivää ennen shoppailtua kaksi uutta boksia. Kukkaro on muutenkin niin kärsinyt tässä kuussa, että huh! *hävettää* 16:sta eläimestä 10 sai mukaansa jotain. Kaikki 16 oli siis esillä virallisessa luokassa ja tulin sitten ilmoittaneeksi myös Havun pet luokkaan. Aikas huvittavaa.. Havun oli alun perin tarkoitus kierrellä vain virallisissa sertien toivossa, mutta nyt olen todella usein sitten "hairahtanut" ilmoittamaan sen myös lemmikkiluokkaan ja tämä, jos mikä on kannattanut! Jotenkin sitä on jäänyt kaipaamaan pet luokkia. Arvostelujen perusteet ovat ihan toisenlaiset kuin virallisessa eikä luokka mielestäni todellakaan ole pelkästään osoitettu lapsille, kuten usein kuulee sanottavan. Pet kisoissa on samalla lailla omanlaisensa viehätys kuten virallisissa omansa. Ennen sitä harrasti pet näyttelyitä huomattavasti enemmän ja nykyisin virallinen luokka tuntuu kasvattajan näkökulmasta tärkeämmältä. Harmi sinällään.. Pet puolelta on kertynyt kaiken kaikkiaan paljon enemmän ja parempia muistoja.

Seurasin Havun arvostelua sivusta "katsomosta" ja tuomarin kommentit menivät aika hyvin yks yhteen sen kanssa, mitä itse olin ajatellut. Hyvin pieniä mokia oli tullut, joista rokotettiin, mutta tätä osasin odottaakin. Loppujen lopuksi Havu sijoittui Luokkavoittaja kakkoseksi avoimissa uroksissa ja oli Pet2! Wuhuu! :) Mainio suoritus, vaikkakin hännästä oli lähtenytkin hieman karvaa. Havu, kun ei kestä sitten yhtään hännän tyvestä nostelua, vaan pudottaa juuri tuolloin karvaa. Huomasin sen jo tarkastaessani gerbiiliä, mutta karvaa ei onneksi ollut lähtenyt mitenkään älyttömän paljoa. Pieni tukko kuitenkin, höh!

Viralliselta puolelta sateli lukuisia Laatu 1 merkintöjä ja Luokkavoittoja tuli yhteensä neljä! Avoimestä kaksi(Havu & Haitekki), junnuista yksi(Kares) ja babyistä yksi(Juoksulaulu). Jeesus palkittiin Tuomarin suosikilla, mikä taisi olla päivän yksi suurimmista yllätyksistä! Olisin voinut vannoa, että jos se meidän porukasta jollekin siunaantuu, niin se on sanomattakin selvää, että se tulee Jeesuksen isälle, Börjelle. Toisin kuitenkin kävi ja Jeesus sai kyllä sen verran kommenttiakin tuomarilta, että pakko kai se on vihdoin uskoa, että se on isäänsä monella tapaa parempi yksilö(nyt tekisi mieli sanoa rotumääritelmällisesti, mutta väriltä ei sitä löydy, joten pitäisikö sanoa ulkomuodoltaan? :D), kun katsoo kokonaisuutta.
Havun ja Kareksen luokkavoittoja osasin salaa mielessäni odottaa, mutta Haitekki ja Juoksulaulu yllättivät! Molemmat saivat hyvät arvostelut ja ne menivät aika hyvin yhteen sen kanssa, mitä itse niistä ajattelen. Juoksulaululle tämä oli ihka ensimmäinen näyttely ja sitä olen jännännyt ehkä eniten, että mitä siitä mahdetaan sanoa. Näkeekö tuomari siinä samaa potentiaalia kuin minä? Haitekki onkin sitten oikea lillerilalleri. :D Se on ihan päivästä, tuulen suunnasta ja kuun kiertoradasta kiinni, että mihin suuntaan sen arvostelut kallistuvat ja mitä siitä sanotaan. Sen arvostelut menevät aina laidasta laitaan riippuen siitä, kuka on tuomaroimassa. Tullut siis isäänsä. ;)

Jeesuksen vir.luokan Ts & Havun pet2 rosetti  

Lapuan näyttelystä jäi kaiken kaikkiaan todella mukava fiilis, vaikka se olikin fyysisesti hyvin rankka päivä. Toisaalta kieltämättä harmittaahan se, että Havun kanssa tämä puuttuvien sertien metsästys jatkuu yhä ja valoa tunnelin päässä ei ole ollut enää hetkeen tämän suhteen. (Vai tuntuuko musta vain taas siltä? Eihän mun pitäisi olla mikään kaikki-loput-sertit-heti-mulle-nyt -tyyppi :D Toki onhan tässä jo ehditty niiden toivossa pitkään jo kisaamaankin) Herra oli kuulemma kirkkaasti yhdeksän avoimen luokan blackeistä se the luokkavoittaja, mutta siihen se sitten taas tyssäsikin. Olin ehkä jo liian innoissani luokkavoitosta, koska tähän yhdeksään eläimeen mahtui ihan oikeasti Havun pahimmat kilpailijat ja taso oli kova! Oli kyllä upea näky! Yhdeksän mahtavaa, komeaa ja todella mustaa gerbiiliä samaan aikaan paikalla. Vau! Kumpa olisi saanut kuvan(kamera mukana, mutta akku noup!). Upea luokka kerta kaikkiaan. Luokkavoittojahan jaettiin tässä luokassa peräti neljä kipalesta, joten sekin kertoo jo jotain. :) On se musta vain kaunis väri gerbiilillä, ollessaan kirjaimellisesti edes lähellä sitä oikeaa mustaa. Oli hienoa nähdä, että valkoisia värivirheitä oli saatu todella näppärästi minimiin näillä elukoilla. Haaveilin mielessäni, että mimmosia yhdistelmiä tästä sakista saisikaan aikaiseksi. Oj, että! Nam! <3
Monet tietävät, että saatan usein kuulostaa hirmu pettyneeltä, jos meillä on pesässä mustia vaaveja. Tämä siis johtuu vain ja ainoastaan siitä, että black on sekä apu- että sivuvärini. Kasvatan ja yritän saada ulos mahdollisimman hyvää lilacia ja blueta, jolloin jatkuvasti pesään putkahtelevat mustat poikaset ovat sinällään aina toisinaan aika musertavia, kun tietää, ettei yhdistelmä tuottanut haluttua tulosta. Taaskaan. Hah, hieman hankalasti selitetty ja tulen tästä kirjoittamaan lähiaikoina ihan oman blogimerkintänsäkin, kun saan aikaa. Rotumääritelmän mukainen black on kuitenkin aina mielestäni upea näky. En mä siis mustaa vihaa. Se on yksi lempiväreistäni kaikista mutinoistani huolimatta. :D

Tulin jutelleeksi muutamien kasvattajatuttujen kanssa pitkin päivää(oli muuten aivan super ihanaa nähdä pitkästä aikaa!<3) ja oli kivaa vaihtaa kuulumisia tyyppien kanssa, joilla on myös omia tavoitteitaan kasvatuksen suhteen tavoiteltavana. :) Tuli taas semmoinen tunne, että en ole yksin enkä todellakaan ainoa, jolla välillä tulee tai tuntuu tulevan seinä vastaan. Nämä kuitenkin ovat niin pientä verrattuna kaikkiin niihin iloisiin ja positiivisiin juttuihin.
Yksi yllätys (mikä sai aikaiseksi kuulemma pelottavan hymyn! xD) oli se, että sain huomata hyvin monien perheiden/omistajien tuoneen kasvattejani näytille petin lisäksi myös viralliseen luokkaan! En ole siis missään vaiheessa tätä vaatinut, mutta olen sanonut, että sitä voi halutessaan kokeilla, mikäli siltä tuntuu. :) Palkintojen jaossa mm. Ilakooraan aamuun(yellow fox) ja X-Static(black patched) pääsivät loistamaan! Hienoa pojat! Ei mennyt kuuroille korville se (=läppä) "uhkaus", että vien pojat itse salaa tai väkisin näytille, jos omistaja ei asiasta innostu. :'D
Ehdin lukaista läpi ja tehdä itselleni merkintöjä myös monen muun kasvatin arvosteluista. Paljon kiitoksia näistä! Näin saan arvokasta tietoa siitä, että miten on mennyt kyseisellä kasvatilla ja millaisia periyttäjiä vanhemmat ovat olleet. Tämä auttaa paljon suunnittelussa ja tuntemaan omia kasvatteja ja taustalla olevia linjoja entistä paremmin. Joten tack så mycket!

Päivän läppä taisi olla, kun väsyneenä ja vähän äreänä erehdyin vahingossa kysymään:"Missä se merkityksetön gerbiili on?" *pitkä hiljaisuus* *ihmiset tuijottaa pitkään* "Ai se merkitön? Se, jota ei ole tussimerkattu?" *Facepalm* *REPS* Hieman alkoi porukkaa naurattaa. :D
(Täsmennyksenä siis vielä edelliseen: Mikäli näyttelyssä on boksissa useampi saman värinen yksilö, tulee näyttelyyn osallistumaton merkata tussilla, ettei väärä eläin mene toisen nimissä arvosteluun.)







 

Järjetön rakkaus = Marsu

- Tämä artikkeli tullaan julkaisemaan myös Rodentiassa 4/12. :) -

Marsuni Lagus oli ollut liki kaksi viikkoa suhteellisen vaisu. Tarkoitan siis sitä, että se olisi ollut normaali marsun kohdalla normaalia käytöstä. Tai jotain sinne päin. Eräs marsuharrastaja tuttuni totesikin, että se on varmaankin rauhoittunut nyt, kun on ikääkin alkanut kertyä. Itse en jaksanut tosin uskoa tähän. Lagus on yksi kovaäänisin showmies, mitä tiedän! Ja sen muuten tietävät kaikki ystäväni ja myös kaikki meillä vierailleet ihmiset. Lagus ei jätä kylmäksi koskaan ja se, jos kuka osaa pitää itsestään elämää. Se on hyvin hellyydenkipeä, vaativa, kaikki muut marsut hyväksyvä, helposti käsiteltävä, sylimakkara, leikkisä laumasielu, joka innostuu nollasta sataan.

"Kaislikossa suhisee" - Kuva Laguksesta ja Nallesta viime kesältä. :)

Tiesin, että kaikki ei ole kunnossa eikä pelkkä vanhuus tätä äijää rauhoittaisi. Ei ikinä. Lisäilin C-vitamiinia entisestään ja aloin pistää merkille, että kämppis syö enemmän. Niin alkoi Lagus possun paino pikku hiljaa putoilla ja tiesin, että on aika alkaa hankkimaan apua. Kaikki ei todellakaan ole kohdallaan. Aloin myös huomata, että ruokahalu ei ole entisensä ja sekä syöminen että juominen kestää entistä pidempään ja eläin mutristelee huuliaan omituisesti tankatessaan ravintoa.
Halusin saada possulleni mahdollisimman pian apua ja tämä osoittautuikin aika vaikeaksi. Kaikki ajat olisivat menneet yli viikon päähän, tuttu eläinlääkäri olisi saanut ajan kolmen päivän päähän, mutta käski yrittää vielä muualta. Seitsemäs kerta toden sanoi ja sain ajan Mai-Vetin leimmikkieläinklinikalle ajan seuraavaksi päiväksi.

Jouduin aamulla ajaa Seinäjoelle kouluun, sitten takaisin Lapualle hakemaan marsua ja sitten taas Sjoelle vastaanotolle. Jatkuvasti radiossa soi Järjetön rakkaus ja se sai tunteet pintaan ihan erilailla kuin ennen. Lagusta kuvaa parhaiten järjetön rakkaus. Ei siinä sanat aina riitä. Olin arvellut vian olevan hampaissa, mutta pelko vanhuudesta(4,5v) sai silti mieleen kivuliaan ajatuksen viimeisestä yhteisestä automatkasta ja lopettamisesta. Tämän herran kanssa on ajeltu tuhansia kilometrejä ympäri Suomen ja näihin vuosiin on mahtunut paljon kaikkea hyvää ja kivaa. Jotenkin menin klinikalle sillä mielin, että varauduin pahimpaan. Ajattelin koko ajan, että tämä saattaa sitten olla tässä. Kävin mielessäni läpi valokuvia, näyttelyitä, yhteisiä hetkiä, ihmisiä, joihin en ehkä olisi tutustunut ilman Lagusta, kaikkea... Sinällään mieltä lämmitti ystäväni sanat, että marsulla ei olisi voinut olla tämän parempaa elämää. Se on saanut asua pienestä pitäen kaikki nämä vuodet kaiken keskipisteenä. Sen tekemisiä on tullut aina kommentoitua kotona ja sieltä häkin perältä tai sohvatyynyltä on tullut aina iloinen kuikku -kommentti takaisin. ;) Jotenkin sitä alkoi sitten ajatella, että vaikka se olisikin tässä, ei tämä yhdessä vietetty aika ole kaduttanut hetkeäkään, vaikka kaikenlaista on koettu.
Tiedän, että kaikki meillä kökkivät marsut, niin Nalle, Neige kuin Laguskin ovat jo suhteellisen vanhoja papparaisia, mutta sanoppa se sydämelle. Sanoppa se, kun tulet takaisin kotiin ilman marsua ja vastassa on pappojen juorukerho, joka ihmettelee, minne yksi jäsen on hävinnyt.

Vaikka kuinka kokosin itseni klinikan pihalla ja yritin valmistautua, oli minun hankala saada tietojani annettua kassalla. Tulin sanoneeksi Laguksen nimen väärin ja jäin takeltelemaan ja toistamaan jatkuvasti, että kai nimessäni sitten on C -kirjain. Ihan käsittämätöntä. Pyysin päästä vessaan ja henkilökunta oli oikein ymmärtäväistä ja mukavaa. Minua pyydettiin olemaan stressaamatta ja istumaan kaikessa rauhassa alas. Tulin siinä sitten jutelleeksi eräiden kanien omistajien kanssa ja vaihdoimme kuulumisia. Kanilla oli todettu hammaspiikki ja stressi nukuttamisesta ja kaikista riskeistä oli saanut myös kanin omistajat hieman poistolaltaan. Istuimme hetken siinä jutellen kaneista ja jyrsijöistä ja saimme jopa hieman heitettyä vitsiä aiheesta, että kuinkahan "pöllyissä" ne rakkaat sieltä lääkärin käsittelystä oikein saapuvat. :D

Sitten tuli meidän vuoro. Eläinlääkäri oli todella mukava persoona. En ensin edes ymmärtänyt, että kyseessä on eläinlääkäri, luulin siis eläinten hoitajaksi. :D Eläinlääkäri luki muistin virkistykseksi, mitä olin aikaisemmin marsusta ilmoittanut ja johdatti keskustelua siten, että muistin paremmin asioita, millä en ollut aikaisemmin ajatellut olevan niin suurta merkitystä. Tosiaan. Siinähän muistin, että Laguksellahan kävi muutama vuosi takaperin onnettomuus marsujen leikkiessä lattialla. Olin tuolloin hetken selin marsuihin, kun laitoin gerbiileille virikkeitä terraarioon. Terraarion kattoverkko oli tuolloin nojaamassa hyllyn reunaa vasten. Utelias marsu tietenkin pomppi tutkimaan verkkoa ja kokeili sitä hampailla. Huomatessani asian säpsähdin ja ehdin sanoa EI!, kun marsu oli jo pujottanut hampaansa tiheä silmäisen verkon läpi. Marsu veti paniikkiin jäädessään kiinni ja veti täydet pakit taakse. Tilanne kävi niin nopeasti, ettei siinä olisi ehtinyt mitään tekemään. Kattoverkko(listareunat) ei onneksi kaatunut marsun päälle, mutta rämähti ikävästi vasten lattiaa. Lattialla makasi shokkiin joutunut marsu, jonka suusta juoksi veri solkenaan ja legot(= etu ylähampaat) lojuivat matolla. Tuolloin riensimme shokin laannuttua suoraan eläinlääkäriin tarkastukseen, asiat todettiin olevan hyvin ja hampaat kasvaisivat ennalleen.

Lagus <3 Banaani

 

Hampaita on tullut myöhemmin kyllä seurailtua, mutta myös lekuri totesi nyt, ettei ole varma ovatko ne sittenkään liian pitkät. Marsun mutustaessa heinää vastaanotolla, tuli nähtyä, mitä se syöminen ihan oikeasti on. Vaikeaa. Sain jatkaa matkaani takaisin odotushuoneeseen ja marsu kääräistiin omaan peittoonsa ja kannettiin leikkaussalin puolelle. Jäin levollisin mielin odottamaan, koska Lagus jäi nyt kahden positiivista energiaa huokuvan ja ennen kaikkea rauhallisten ihmisten käsiin, jotka puhelivat höpsölle pusumarsulle mukavia. Odotushuoneessa vastassani oli isohko mäyräkoira, joka katsoi suoraan silmiin, kun tulin ovesta. Koiran iloinen katse ja äkillinen hännän heilautus sai hymyilemään. Koiran omistaja puki uteliaan tutkiskelijan ilmeet sanoiksi:"Kukas se kiva täällä on? Mitä sä täällä teet??" :)

Operaatio itsessään ei kestänyt kovin kauaa(?), olin jäänyt suustani kiinni sekä omistajan että Pusu-Pekka(joka osoittautui muuten Pusu-Kaisaksi ;)) koiran kanssa. Laguksen sain välittömästi tutkimushuoneen puolella syliini ja poika oli todella pökerryksissä. Huomasi, että valo otti silmiin ja katse harhaili vähän mihin sattuu. Maggara sai jatkaa keräilyjään turvallisen kuljetusboksin puolella, jota kuuma vesipullo lämmitti ihanasti.
Olin jotenkin itsekin niin sekaisin, että vasta siinä sisäistin, että niin tosiaan, sekä minä että marsu päästään yhdessä kotiin! Vika oli hampaissa. Ylähampaista oli lyhennetty 4mm ja alahampaista 3mm. Mikäli marsun paino ei nouse kahden viikon aikana normaaliin tutkitaan poskihampaat. Mikäli marsu vetää huonoon kuntoon, on se syytä tuoda välittömästi takaisin. Useiden kiitosten tulvan(mikä muuten saattoi nyt näin jälkeen päin ajateltuna olla vähän "hölmöä" :D) jälkeen pääsimme lähtemään takaisin kohti kotia. Taas soi radiossa järjetön rakkaus ja alkoi ihan naurattaa siinä marsulle höpistessä, että ei susta niin vaan päästykään eroon!
Poikkesimme kotona-kotona ennen kämpille menoa ja Lagus sai tuoretta kurkkua. Siinä sitten porukalla söimme, pällistelimme marsua ja nauroimme toiselle, kun toinen imeskeli kurkkua kuin vanha vaari, jolta on tekarit viety. Siinä sitten olvana "kannustimme" marsua, että:"Pure! Pure!" ja perheen isännyydetkin saapuivat katsomaan, että mitä täällä touhutaan. Vedonlyöntiä, vai? ;D Kurkunsyönti tahti vain kiristyi ja niin alkoi possu käyttämään hampaitaan normaalisti ja taisi se vahingossa napata vähän siskoakin sormesta. Minkäs sille mahtaa, kun vihdoinkin sai kurkkua!
Kämpillä oli vastassa kans omanlaisensa show! Lagus alkoi sylissäni huutaa jo rappukäytävän puolella, kun kuuli avaimen menevän lukkoon. Ensin kauhea SKVIIK SKVIIK *klakaklaka* Voi pirun ovi! Jes! Klak. Skriiik. Iääää. Ovi aukeaa. *järkyttävää kuikutesta ovella kämpän puolelta* ja ovi takasin kiinni SLÄM! Ei voinut kuin nauraa. Oltiin kotona ja pappajengi sai pulputtaa keskenään taas sydämensä kyllyydestä.  

 

   

Lyhyt virsi kaunis

Hoh hoij-jaa.. Mistähän sitä alkaisi purkamaan tätä tapahtumien lankakerää..
Rakas Herne menehtyi synnytykseen. Se oli aivan valtavan kokoinen eikä nähtävästi saanut poikasia ulos. Tuli taas katsottua silmästä silmään näitä kasvatuksen ikävimpiä puolia. Herne ei edes ollut ensi synnyttäjä, vaan näitä voi sattua ihan kenelle tahansa. Ensimmäinen ei ole mikään tae, ettäkö toinen kerta menisi yhtä hyvin. :(

Herne oli ainoa sininen naaraani, joka ei ollut sukua sinisille uroksilleni ja sukujuuret ovat osittain tanskalaiset. Iso menetys sinällään tätä sinisen värin projektia ajatellen.. Herneen kaksi tytärtä ja poika asuvat luonani, joten geenejä on onneksi jokunen tallella jälkikasvussa.
Tästä päästäänkin aiheeseen D8 ja D9 -poikueet, jotka ovat Herneen tyttärien poikueita. Molemmista poikueista menehtyi yksi poikanen, black uros ja toisesta black naaras. Juurikin ne, joita olin alkanut katsomaan sillä silmällä, että jättäisin kotiin. Naksutauti on vihuliainen tauti, joka saattaa kaataa ne poikueiden suurimmatkin poikaset. Ikävä kyllä tällä kertaa ei ollut mitään, mitä olisin voinut poikasten eteen tehdä. Tukiruokinnalla ei ollut mitään vaikutusta.

Kaiken kukkuraksi käytäntö viilasi aika lujaa linssiin näissäkin kahdessa poikueessa. Katsoimme, että teoriassa olisi mahdollista saada sinisiä jälkeläisiä tai mustia, jotka kantavat sinistä. Kuinkas käytännössä kävikään?! Nämä muutamat mustat poikaset kuolo korjasi ja nyt nämä loput "mustukaiset" ovat alkaneet päivä päivältä haaleta. Valtaosa on selvästi slateja. Slateja?! Oikeasti?! Whhhhhyyyyyy? Molemmissa yhdistelmissä oli teoriassa pieni mahdollisuus slateen(jos vanhemmat todella kantavat niitä resessiivejä, joita ei tosin aiemmin ole pompannut mistään esiin) ja nyt molemmat poikueet ovat täynnä slateja tai jotain blackin ja slaten väliltä.
Poikaset ovat jo nyt luovutusikäisiä ja vaihtavat karvaa ihan hulluna. Joka toinen päivä näistä muutama näyttää mustilta ja joka toinen haalistuneilta mustilta. Ottaa sitten näistä piiperöiden todellisesta väristä selvää.. :D Jalostuksessa näillä tuskin on käyttöä, jonka vuoksi pesueessa on useita lemmikkikotien etsijöitä. Hurmaavia, leikkisiä ja iloisia tupsutteita. Yhden hyvin selvän ja suht pätevän slate uroksen, jolla ei ole värivirheitä lainkaan ilmestynyt(ainakaan vielä *koputtaa puuta*), jätin sijoitukseen ja katson, mihin suuntaan se alkaa kehittymään. Oli aikas ihanaa, että tämä "pikkumies" päätyi erinomaiseen uuteen sijoituskotiin serkkupoikansa kanssa. Tämä toinen uros oli ihan puhtaasti lemmikkitasoinen yli hauskine värivirheineen.

Mutta jos ei jotain huonoa niin löytyy myös jotain hyvää. En muista koska olisin viimeksi ollut onnellinen black naaraan varauksen peruuntumisesta. Ennen näitä tämän hetkisiä poikueita mulla oli jäänyt yksi musta naaras varaukseen, odottamaan siis meille, että sille saataisiin jostain muualta kämppikset, kun minulla ei ollut naaraita kavereiksi tarjota. Naaras on tuossa hyvän aikaa kasvanut ja se täytti juuri 2½kk. Koko tämän ajan olen mielessäni miettinyt, että voi harmi, kun se vaan kaunistuu päivä päivältä ja miten väärin olinkaan sen arvioinut. Nyt voinkin sitten yllättäen ja suureksi ilokseni jättää neitokaisen kotiin! Saatiin edes se yksi jälkeläinen(kera toivottujen ominaisuuksien) jätettyä kotiin.

Tälllä hetkellä on aika vaikeaa kirjoittaa mitään sen ihmeellisemmin. Hienoja gerbuttimia on siirtynyt paremmille purumaille tavalla jos toisella ja yksi elämäni rakkaimmista koirista on jouduttu äkillisesti lopettamaan. Myös hyvän ystäväni koiran kuolema on jättänyt jälkensä. Lagus marsu on alkanut myös sairastelemaan(vanhuus?) ja ensi viikolla olisi pystyttävä menemään eläinlääkärille kuulemaan mikä tuomio sieltä tulee. Lisäksi muutama gerbiili oli päässyt tappelemaan oikein kunnolla(onneksi piipahdin kotona kahvilla, niin pääsin erottamaan riitapukarit) epäonnistuneen totutuksen seurauksena. Kaikki lääkekuureilla ja itselläkin meinaa välillä nousta hiki pintaan, kun eläimet eivät sitten millään haluaisi ottaa lääkeannoksiaan nätisti. Hyi, kun stressaa.

Kaikki tämä hyvin pienen ajan sisään. Tällä hetkellä en oikein osaa olla mitenkään päin. Pelko liiasta kiintymisestä on koko ajan takaraivossa(etenkin, kun katsoo näitä meidän gerbiili junnujen ja cincu vaavien touhuja) ja sitä kelaa jatkuvasti, että kaikki me kuolemme joskus ja rakkaistaan on pystyttävä luopumaan. Kaikkea tämmöistä myllää mielessä ja itku on välillä vähän liiankin herkässä. Ajattelin nyt keskittyä vähän aikaa taas täysillä kouluun(mikäli pystyn, tämä olisi ainakin keino saada ajatukset hetkeksi muualle) ja tulevan näyttelyn järjestelyihin.