tiistai 24. marraskuuta 2015

Humppila 3.10.



Näyttelyyn lähdettiin lopulta kuuden gerbiilin voimin. Viralliseen luokkaan ilmoitin viisi gerbaa ja pet puolelle yhden. Suurimman osan päivästä vietin näyttelytyöntekijänä eli minut saattoi bongata lemmikkiluokan sihteerinä. Olin salaa hirmuisen ylpeä meidän Pokasta, joka siis pyörähti siinä samaisella pöydällä tuomarin arvosteltavana. Hieman harmitti, ettei miekkonen jäänyt tuomarilla mitenkään mieleen, mutta voi, että saa oikeasti olla ylpeä siitä käytöksestä ja käsiteltävyydestä! :) Ihan samanlainen mitä kotona. Saa pistää vaikka solmuun. Ei minkäänlaista ressiä siitä, että paikka ja hajut ovat vieraita ja käsittelijänä täysin tuntematon tyyppi. Näin jälkikäteen ajateltuna Kyllin paperit olivat oikeastaan ainoat, jotka jäivät ohuesti harmittamaan ja paikka paikoin ihmetyttämään. Tuli myös huomattua jälleen, että sillä kuljetusboksin kannen värillä tosiaan saattaa olla merkitystä, mikäli tuomari arvostelee eläimiä osittain niiden päältä. Sitähän sanotaan, että kylmät värit tulisi esittää sinisen kannen kera ja lämpimät värit punaisella kannella. Itsellä sattuu olemaan osa boksien kansista mustia ja pelkään pahoin, että tämä olisi ollut osasyynä erikoisiin merkintöihin. Noh, ensi kerralla sitten paremmin ja pitää muistaa laittaa itselle ylös, että jos vain on mitenkään mahdollista, niin ulkomuotoluokkaan menevät siniset gerbat sinikantisiin bokseihin.

 Muille gerbiileille sitten satelikin ihan kivoja sekä odotettuja merkintöjä ja palkintoja. Sanotaanko näin, että meidän kakarat pääsi kyllä nyt yllättämään meikäläisen! Paras valkovatsainen uros ja paras kuviollinen uros. Hui! Otin pikkupoijat mukaan tuonne näyttelyyn sillä ajatuksella, että olisi vähän tämmöinen pienempi näyttely kyseessä ja tietyllä tapaa pehmeämpi laskeutuminen mukaan tähän 'näyttelyhärdelliin'. Molempien ominaisuuksia olen pohdiskellut useasti, että kuinkahan on, ollako hyvä vai ollakko huono. Itse huomaan välillä sortuvani siihen, että katson eläimiä liiankin kriittisesti läpi. Nisun kohdalla mulla oli vahva epäilys, että kyllä, tämä saattaisi olla juurikin semmoinen vatsalinja, mitä valkovatsaisilta haetaan, mutta tämä päätelmäni olikin pelkän mutun ja vertailun tulos. Valkovatsaisista ja niiden jalostuksesta tiedän loppupeleissä melko vähän. Nyt kuitenkin varmistui se, että Nisua todella uskaltaa ehkä tulevaisuudessa tarjota lainaan, mikäli löytyy joku järkevä kasvattaja hyvine päämäärineen. :)

Hashtag's Mennyt mies: LKV1, L1 ja Kuma
Hashtag's Megalomania: TS
Hashtag's Nilikki Nisuäijä: LKV1, PVU
Rebel's Watching The Wheels: LKV1, PKU
Humppila btw sijaitsee Lounais-Hämeessä eikä se tuo paikan päällä tarkasteltuna mieleen vuoden kännipaikkaa (Humppila = humalainen huvila), kuten siskoni asian (kuuleman perusteella) muotoili :D

Seuraava (ja valitettavasti jo tämän vuoden viimeinen) näyttely on tulevana viikonloppuna Vantaalla. Kyseessä on sunnuntainäyttely. Hyi. Epätodellista. Silti totta. Edessä on siis 839 kilometriä kattava reissu. Mua ei siis hirvitä todellakaan kilometrit, vaan tuo päivä. Onneksi maanantaina ei ole töitä. (Tiistainapa on! ;)) Matkaan tulee myös ylimääräisiä kilometrejä siksi, koska yövyn gerbiilien kanssa ystäväni luona Kouvolassa. Tulemme siis poikkeamaan hieman (suorimmalta mahdolliselta)reitiltä, jotta tähän viikonloppuun ehtii asettaa muitakin juttuja kuin pelkkää gerbailua. Matka on vielä kohtuullinen yksin taitettavaksi, mutta tässä saa silti todella miettiä, että kuinka noiden gerbiilien kanssa kikkaillaan, kun ollaan kotoa poissa useampi päivä. Joissain tapauksissa joutuu ottamaan koko lauman mukaan, vaikka kaikki eivät osallistuisikaan itse näyttelyyn. Näyttelyyn tuli siis ilmoitettua yhteensä kymmenen gerbiiliä. Kuljetusboksit pesin jo viime näyttelyä varten, joten niitä ei tarvitse enään lähteä kuuraamaan. Kynsien leikkaamisrulianssin hoidin jo eilen pois päiväjärjestyksestä ja tulipa siinä leikeltyä monen muunkin kynnet eläimiä käsitellessä. Olin suorastaan ihmeissäni miten hienosti meidän vauvat ja junnut ottivat kynsien leikkuun vastaan. 'Orja' oli suorastaan pelottava! Tai sitten neiti on hyväksynyt "kohtalonsa"(lue: nimensä.) :D Harmaa hapsi tapitti mua ihan koko ajan hievahtamatta, tekemättä pienintäkään elettä, mikä on noin nuorelta ipanalta hyvin harvinaista. 'Rossin' kynsien leikkaaminen tuotti siinä mielin haastetta, että herkkispojan varpaat kutisivat joka hipaisullakin siihen malliin, että sai pelätä leikkaavansa ohi, kun poitsu KOKO AJAN heilutteli varpaita. *tyrsk*


PS. Toivotaan, että säät suosii Etelä-Suomen reissulla. Samaa ei voinut sanoa sinä aamuna, kun piti lähteä Humppilaan. Oheinen kuva havainnollistaa, miten lähellä oli saada kokonainen markiisi metalliputkineen auton katolle (onneksi tuo aita oli blokannut kaiken ilman halki lentäneen rojun). Täsmennettäköön, että tämän teki siis samaisena viikonloppuna riehunut Valio -myrsky.

tiistai 10. marraskuuta 2015

Minä (kuulemma) aamuisin. :D
Jotenkin ihanaa huomata, että vaikka olenkin ollut vain vähän aikaa poissa blogin parista, niin jotkut ovat jo vähän kuikuilleet perääni, että miksei uutta päivitystä kuulu. :D Tuntuu, että taas on sattunut ja tapahtunut vähän kaikenmoista. Näyttelysuunnitelmia pukkaa, ensi vuoden poikuesuunnitelmia on tullut mietittyä hartaasti ja tuleva pitkänmatkan näyttelyreissu jänskättää. Tekstiä saisi aikaiseksi myös aiheista gerbiilivauvan venähtänyt jalka ja sen kuntoutuminen tai vaikkapa murkkuikäinen kani ja katkennut ylähammas. >( Toipilaita on riittänyt... Neitokakadut palasivat myös osaksi arkea ja sopeuttaminen osoittautui paljon haastavammaksi, mitä olin koskaan voinut kuvitellakaan. Joitain arjen rutiineja on täytynyt muuttaa lintujen vuoksi ja tiettyjen asioiden opettelu on vienyt aikaa. Tästä pitänee kirjoittaa myöhemmin lisää. 

Olen ollut myös sanattoman onnellinen eräästä kasvatustavoitteesta, joka toteutui syyskuun lopulla. Tai pitäisi varmaan sanoa kasvatukseen liittyvästä haaveesta, kun kyseessä ei ole varsinaisesti mikään "tavoite". Eräs poikanen Stamina poikueen tyttötriosta alkoi vaihtaa karvaa todella todella villisti ja lopputulos oli se, että kuviollisesta dilute slatesta (siksi siis ehdin sen jo "tuomita", kun sitä pari viikkoa aktiivisesti kattelin ja käpälöin) vaaleni mustikkamaidon värinen kuviollinen! Eli sama suomeksi: meidän gerbolassa kasvaa tällä hetkellä tiedettävästi Suomen ainoa (toki ei ensimmäinen) kuviollinen sininen moneen moneen vuoteen! Välillä on ihan oikeasti pakko hieroa silmiä ja käydä vahtaamassa tuota terraa todetakseen yhä uudestaan ja uudestaan, että kyllä, siellä todella vipeltää aito blue pied. :) <3 Sanomattakin selvää, että olen aika rakastunut! Äiskältä väri ja iskältä kuvio, aivan mahtavaa ja kerrankin se kuvio saatiin oikealle tyypille, kun tähän mennessä on pukannut vain kuviollisia dilute nutmegeja pitkä liuta. (Semmoinen vinkki viitonen vielä, että neidin molemmat siskot ovat pian luovutusiässä ja etsivät omaa kotia!)

Meri heitti mua myös Liebster haasteella viime viikolla, joten siihen paneudunkin sitten seuraavaksi. ;) Muutamia tekstiluonnoksia retajaa myös puoli valmiina ja sitten olisi vielä yksi 20 kysymyksen kasvattajahaastattelukin tehtävänä (Hui! Ihan lajiyhdistyksen lehteen asti! Hui!). Kaksikymmentä pientä kysymystä ei kuulosta pahalta, mutta pelkään sekä tämän haastattelun että tuon haasteen kohdalla ihan samaa asiaa. Romaania pukkaa.... Kun ihminen ei osaa sanoa asiaansa lyhyesti ja ytimekkäästi. Aina pitää alkaa selittämään perusteellisesti ja avaamaan tarkemmin jotain 'väittämäänsä'. Huoh. :D

Ja ai niin... Huokauksesta puheen ollen. Unohdinko tosiaan sanoa, että meillä on murkkuikäinen pupu? Lieneekö kannanotto siihen, että kanien ja marsujen ei tule syödä (/asua) samassa häkissä? Vai menikö luotto henkilökunnan palvelutaitoihin, kun aamupala ei saapunutkaan ajoissa?


maanantai 28. syyskuuta 2015

SGY:n Seinäkalenteri!


Vielä olisi muutama päivä aikaa ennakkotilata gerbiili aiheinen seinäkalenteri ensi vuodelle! Suosittelen hankkimaan kyseisen kalenterin hyvissä ajoin (eli viimeistään nyt!), sillä niitä tulee vain pieni X määrä myöhemmin Torirumpuun myyntiin. Tällöin hinta on myös hieman korkeampi (=25e/kpl) eikä mitään takuita siitä, että niitä riittää kaikille haluaville.

Kalenterin ennakkotilaushinta on SGY:n jäsenille 18e/kpl ja ei-jäsenille 23e/kpl. 
Postikulut per tilaus ovat 2,80e. 
Kalenterit tilataan ottamalla yhteys minuun: marica.toppari(a)gmail.com.
Tilaus maksetaan SGY:n tilille: OP IBAN FI16 5549 0420 0682 04, viitenumerolla: 99998. Maksun eräpäivänä toimii keskiviikko 30.9.

Ilmoitathan tilauksen yhteydessä nimesi, toimitusosoitteesi ja tilattavien kalenterien määrä. Muista liittää sähköpostisi ohelle kuitti suoritetusta maksusta. Kuittaan tilauksen muutaman päivän sisällä sen saapumisesta ja kalenterit postitan marras-joulukuun aikana. :)

Oma mielipiteeni on, että tämä kyseinen kalenteri on todellakin tilaamisen arvoinen. Siihen tulevat kuvat ovat hallituksen jäsenten äänestyksellä ja keskustelujen perusteella valittuja ja erittäin hyvälaatuisia. Kalenteri ei vaadi kuin pienen naulan seinään ja se on kaiken kaikkiaan todella näppärän kokoinen. Viimeisen päälle gerbaharrastajan hankinta. :) 

keskiviikko 16. syyskuuta 2015

Sadepäivän iloja


En välillä pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka alituiseen jaksavat marmattaa huonosta säästä. Kyllä välillä saa ja pitääkin sataa. :) Sadepäivät ovat mielestäni aivan erityisen rauhoittavia päiviä ja pitävät sisällään monia hyviä hetkiä. En äkkiseltään keksi mitään niin mukavaa, kun saa kaikessa rauhassa istua sohvalla juoden kahvia ja samalla katsella ikkunasta ulos. Kuunnella sadetta, tuijotella kynttilöiden liekkeihin ja välillä hukkua täysin omiin ajatuksiinsa. Sade myös tuoksuu hyvältä ja raikkaalta.

Aamusta asti oli selvää, että miten tämä päivä alkaa: Villasukat jalkaan, kutimet käteen ja (minulle uusi) Viikingit kausi pyörimään. Tässä ohella olen pyörittänyt muutamat koneelliset pyykkiä, vienyt kaikki lajitellut roskat, käynyt pikaisesti kävellen lähikaupassa ja siivonnut parit terraariot. Paljon on olvana saanut aikaan, mutta eipäs nyt liikaa innostuta! Imurointiin vedän rajan. Se ei todellakaan kuulu tähän leppoisaan päivään! Sen käynnistäminen olisi jo miltei syntiä. ;) Välillä on ihanaa, kun Fliisokin malttaa kaikelta häsläämiseltään laittaa matolle maate tai tulla ihan sohvalle viereen ottamaan torkkuja.

Neiti kovapään oli ihan hirveän vaikeaa ymmärtää, että me ei mennä tänään ulos. Se on kiikuttanut mulle sohvalle jalkojen juureen eteisestä tennarin ja yrittänyt reppana saada mut vakuutettua siitä, että mulla on niin hienot pinkit crocsit, että niillä olisi nyt syytä lähteä kävelemään ulko-ovea kohden. Valjaansakin se mokoma kävi tuohon sohvan käsinojalle nakkaamassa ja meni sen jälkeen eteisen matolle möllöttämään. Selkä muhun päin, totta kai. Hetken riehumisen ja muutamien pahuuksien jälkeen rakas pahattareni suostui tulla katsomaan telkkaria (kuten kuvasta näkyy). Fliison varsinainen tukikohta (eli häkki) sijaitsee toisessa huoneessa, mutta tätä me kutsumme taukopaikaksi. Fliison ehdoton lempipaikka. Nuo pöydän jalat ovat oikein kanien mieleen, kun niiden yli pääsee iltavillien aikaan loikkimaan ja niitä vasten on myös kiva nojailla.

Olen tässä päivän mittaan käpäillyt gerbiilinuorisoa ja miettinyt kuumeisesti, että ketkä sitä ilmoittaisi lähestyvään Humppilan näyttelyyn. Tuo onkin eka meidän näyttely tällen syksyä ja muutamalla babyllä ja junnulla olisi nyt ehkäpä tilaisuus tehdä näyttelydebyyttinsä. Nähtävästi lähdemme yllättävänkin harvalukuisella porukkalla tällä kertaa matkaan, koska noita näyttelytettäviä ei nyt hirveästi tällä hetkellä ole. Ajattelin kokeilla Pokan kanssa myös pet luokkaa, josko sieltä tällä kertaa napsahtaisi se meidän jo vuoden kaipailema Pet -sijoitus. Toisaalta on ihan mukavaakin lähteä pienellä porukalla matkaan, niin näyttelymaksuihin ei hupene kaikki rahat (pyh ja pah! villalankoihin ne kuitenkin kuluu, koska tunnetusti näiden harrastuksien parissa ei mitkään rahat säästy! :D) ja on enemmän aikaa valmistella näitä tiettyjä yksilöitä. Mun tuurilla nämä nuoret apinan alut saavat kuitenkin turkkinsa sotkettua vielä moneen kertaan ennen kuin näyttelyaamu koittaa.

Muita ilon aiheita tällen päivää voisi vielä listata muutaman. Puolitoista viikkoa takaperin Mamu kävi läpi todella kamalan ja sitkeän nokkataudin. Mieheni kysyi Mamun nähtyään, että meinaanko mä, että se todella tuosta vielä tokenee. Kiitos ihanan, ymmärtäväisen ja ripeän eläinlääkärimme, saimme Mamulle antibioottikuurin jo samana päivänä! Kuudentoista annoksen eli viikon kuurin jälkeen neiti on jälleen läsnäolevampi ja pirteä. Ei ehkä vielä täysin oma itsensä, mutta kuitenkin eloisa. Naama ja kämmen syrjät ovat vielä melko karvoottomat, mutta eiköhän se turkki tuosta pian ajan kanssa ala palautumaan. :) Kannatti vain sitkeästi tuputtaa kahdesti päivässä tuota pahan makuista ja hajuista tököttiä ruiskulla, vaikka Mamusta välillä kuoriutuikin varsinainen potkunyrkkeilijä.

Meille syntyi (ties monettako kertaa) kauan odotettu O -poikue. Eli siis lilac tavoitteinen poikue. Olin pitkän ajan tästä hiljaa, koska en tahtonut uskoa niitä todeksi. Poikaset ovat nyt jo useamman viikon, joten uskalsin heistä täälläkin vihdoin mainita. Tuntuu, että aina, kun olen hihkaissut, että N- ja O -poikuetta odotellaan syntyväksi, niin tilanteet ovat aina kääntyneet siten, että poikaset ovat menehtyneet tai pariskunnat ovatkin päättäneet jättää tyystin lisääntymättä. Sen vuoksi on niin epätodellista pidellä parin viikkon ikäisiä harmaaturkkisia, rubiinisimmuja käsissä. Mulla on jo jopa varovainen aavistus P -poikueen olemassa olosta, mutta mutta... Katsotaan sitten parin päivän kuluttua, mikä tilanne oikeasti on. Ei voi sanoa muuta kuin, että täällä tapahtuu kummallista lisääntymistä lilac rintamalla. (Tässähän saa jo kohta pelätä sinisten puolesta. :D) Hieman kaverin kanssa nauratti, kun hän muisti mun aikaisemman postauksen liittyen lilaceihin. "Niitä tarvitsi vissiin vähän vain mollata netissä julkisesti, niin eiköhän alkanut heti tapahtumaan." :D Niin kai sitten.    

tiistai 15. syyskuuta 2015

Säältä suojattu

Tiedätkö sen tunteen, kun tajuat aamulla, että yöllä on tullut vettä kuin Esterin p***eestä ja alat syytellä itseäsi siitä, että mikset sinä laiskamato hakenut sitä kutteripaalia eilen, kun ne olivat vielä kuivia?!? Lähdin allapäin liikenteeseen ja mietin jo mielessäni sitä, miten "kivaa" on yrittää repiä kynsillä palasia valmiiksi kastuneesta kutteripaalista, pesuhuone käy ahtaaksi, kun paali täytyy avata ja nostaa sinne kuivumaan ja miten kosteaksi auton kangaspenkit mahtaakaan taas paalin jäljiltä jäädä. Ylimääräistä ja erittäin turhauttavaa tekemistä siis tiedossa.
    
Yllätys oli suuri, kun näkyni K -maatalouden pihalla oli tämä(!!):


Kutteripaalit oli suojattu huonon sään varalta sekä nostettu kylmästä ja märästä maasta lavojen päälle! Olin todella positiivisesti yllättynyt ja iloinen. Kaiken kruunasi ihana ja huumorintajuinen Kirsi, joka palveli minua kassalla ja tuli vielä kaiken lisäksi auttamaan paalin nostamisessa ja autoon kantamisessa. :)

Hirnukutteri -merkkiselle paalille tuli hintaa 8,90€. Hieman harmittaa, että autooni mahtuu vain yksi paali kerrallansa ja kotona säilytystilaa on vähän. Muuten roudaisin näitä joka kerta useamman varastoon odottelemaan. Kutteri on laadultaan ihan ok tavaraa. Se ei ole pölyttömin vaihtoehto, mitä on vastaan tullut, mutta mielestäni tämä seulottu kutteri ei ole kuitenkaan pahimmasta päästä pölyämisen suhteen. Tärkeintä on, että gerbiileiden on hyvä kaivaa siihen tunneleitaan ja sen imevyys on riittävää esimerkiksi kanien vessalaatikoiden pohjalla (olkipelletin ohella). Yksi plussa kyseisessä kutterissa on myöskin se, että se on ominaishajultaan suhteellisen mieto. Eihän kuusimetsältä tuoksuva kämppä ole missään nimessä pahan hajuinen, mutta kun ystäväpiiriin kuuluu muutamia pahasti allergisia henkilöitä, niin on se mieto tuoksu heitäkin ajatellen parempi vaihtoehto. Paali on kooltaan noin 25kg ja mitoiltaan 39x37x80cm. Hieman isompi ryökäles siis kyseessä, kun vertaa Pölkky -merkkiseen kutteripaaliin. Näppärästi pakatusta paalista saa kuitenkin otettua päädyistä hyvän otteen eikä tuommoisen paalin yksin roudaaminen portaissa kolmanteen kerrokseen ole todellakaan mahdoton suoritus.
En voi sanoa kuin, että well done! Oli mahtavaa päästä heti keskittymään itse asiaan eli purujen vaihtoon, kun paali ei teetättänytkään ylimääräistä työtä ostajalleen. :)

lauantai 5. syyskuuta 2015

SGY:n Kuvakisa!

Nyt ehtii vielä osallistumaan Suomen Gerbiiliyhdistyksen järjestämään kuvakisaan!



Parhaista 12 kuvasta painetaan SGY:n seinäkalenteri tulevalle vuodelle. Kanteen valitun kuvan lähettäjälle on luvassa palkintona yhdistyksen jäsenyys vuodelle 2016. 
Osallistu kuvakisaan lähettämällä kuva tai kuvat viimeistään 15.9.2015 osoitteeseen: sihteeri@gerbiili.fi.

Voit osallistua kuvakisaan niin monella gerbiili-/degu-/hyyräaiheisella kuvalla kuin haluat. Laita mukaan kuvan ottajan, eläimen omistajan, ja kuvassa esiintyvän eläimen nimi. Kuvien ottajan lupa tulee olla kuvan julkaisuun. Kuvia saatetaan muokata hieman kalenteria varten (esim. rajata). Kuvia ei julkaista muissa SGY:n julkaisuissa.

Kuvan suositeltu minimikoko on: resoluutio 300 dpi tai enemmän ja vähintään 2000x1400 pikseliä (tiedostokoko noin 1-4 Mt). Tiedostomuodot: TIFF tai JPG.


PS. Kannattaa ehdottomasti osallistua! Mikäli nyt tuntuu siltä, ettei millään nappaa lähteä riehuvia "elohiiriään" kuvailemaan, niin koneen syövereistä kaivetut vanhemmat kuvat kelpaavat myös vallan mainiosti. :) Teemat ovat aina hauska juttu, mutta tärkeintä on kuitenkin kuvan selkeys! Tähän mennessä kaikki yhdistyksen kalenterit ovat olleet todella hienoja ja laadukkaita, joten tehdään tämänkin vuoden kalenterista yhdessä vähintään yhtä mahtavaa katseltavaa! ;) Laitan vielä myöhemmin tänne blogiin lisää juttua, miten valmiin kalenterin voi tilata ennakkoon.

keskiviikko 26. elokuuta 2015

N -poikaset 6 vkoa

Jotain mustaa, jotain aurinkoista...

Kuten aiemmin totesinkin, naaras poikanen sairasti naksutaudin läpi ja kokonsa puolesta se ei todellakaan olisi nyt valmis muuttamaan uuteen kotiin, vaikka luovutusikäinen onkin. Luovutusikäkin on niin suhteellinen asia. Siitä on pidettävä kiinni, ettei eläin lähde uuteen kotiin ennen sitä, mutta yhtä tärkeänä pidän myös kehityksen tarkkailua. Kasvattajan ei pidä luovuttaa kesken kasvuista poikasta uuteen kotiin. "Nurru" (joo, tämmöistä "työnimeä" tottelee hän täällä kotosalla. :)) voi hyvin, eikä sitä loppupeleissä ole tarvinnut hirveästi auttaa. Ruokahalua löytyy, mutta tuo velipoika on ollut se suurin syy, miksi ruokarauha on aina keskeytynyt ja neiti meinannut jäädä vähemmälle ruualle tai pikemminkin jämille. Siksi terraariossa on ollut nyt jo pidemmän aikaa useampi ruokintapiste, jotta sinne kupille ei tarvitse yrittää enää selviytyä ja sitten yrittää vielä pärjätä siellä, kun nälkäiset aikuiset ja pulska velipoika tunkee joka puolelta kyynärpää taktiikalla. Poikasten aikaan emojen terrassa ollaan miltei aina vapaalla ruokinnalla, eli kupissa on ihan jatkuvasti jotain tarjolla. Ihan emon palautumisen vuoksi ja poikasten riittävän ravinnonsaannin takaamiseksi.

Tämä neiti on niin menevää sorttia, että on hankalaa saada tämän parempaa kuvaa aikaiseksi.

Tosiaan. Tänään olisi sitten edessä tuon kotiin jäävän uros poikasen erottaminen omasta emostaan ja muutto toisten urosten seuraan. Normaali tilanteessa laittaisin pojan asumaan isänsä kanssa, mutta tässä tilanteessa päätin tehdä toisin. Illi isä on jo niin vanha, että pojalle ei välttämättä olisi siitä kovin pitkäksi aikaa seuraa (kamalaa ajatella näin, mutta faktat faktoina) ja jälleen kerran oltaisiin yhden uuden totutuksen edessä. Mun tuurilla se ajankohta ois vielä sitä aikaa, kun "Nisu" (joopa-joo. :D katsotaan jääkö vakituiseksi kutsumanimeksi. hehhee.) on kauheassa murkkuiässä ja käy kaikkien urosten hermoille. Totutuksien kanssa kannattaa aina olla edes jokseenkin pitkänäköinen.

Mulla on vielä vähän mietinnän alla, että minne tuon poitsun pukkaan. Viikonloppuna meille muutti eräs "takaisinmaksugerbiili", joka on vain muutamia viikkoja Nisua vanhempi. Btw, se siitä "ei enää yhtäkään urosta" -lupauksesta. Pojat voisivat tulla heittämälläkin toimeen, mutta Rotta ja Hattu ovat jo todistaneet sen, mitä tapahtuu, kun kaksi suurin piirtein saman ikäistä poijankoltiaista muuttaa yhteen asumaan. ;) Plussana ehdottomasti se, että pojille ei tarvitse hetkeen miettiä kavereita, mutta siihen ne plussat sitten jäävätkin. Ehdottomana miinuksena se fakta, että laumassa ei ole tällä hetkellä tietääkseni varsinaista pomoa. Ei siis minkäänlaista laumahierarkiaa. Pojat ovat ja elävät kuin pellossa ja riehuvat minkä kerkeävät. Poikien murkkuikä oli raivostuttavaa aikaa ja jatkuva kädenvääntö oli jo miltei johtaa siihen, että harkitsin vakaasti poikien erottamista. Hattu kiusaa, Rotta huutaa. Hattu vipeltää, Rotta ylensyö. On meillä siinä parivaljakko. Huoh. Ihan vain vinkki viitonen! Siihen on syynsä miksi itse suosin ja suosittelen muillekin, että hankkikaa eri ikäisiä gerbiileitä samaan laumaan. Ei tarvitse odottaa syrän sykkyrällä, että koskahan sieltä löytyy joku pahoin mätkittynä tai jotain vielä kamalampaa. >:[ 

Nisun voisi ehkä laittaa johonkin poikaporukkaan kolmanneksi, mutta... En tiedä, riippuisi niin uroksista. Hattu ja Rotta ei ainakaan saa sitä "kunniaa", että poikamiesboksiin muuttaa yksi uusi rellestävä sinkku... Mä en halua kokea mitään gerbiilien BB -talo meininkiä kaikkine gerbiilisuhdekoukeroineen. (<- no joo, on siinä termiä kerrakseen. :D) Tuo "lauma" on muutenkin jo niin menetetty tapaus, että sinne pitäisi varmaan heittää joku ikäloppu urpo rane pitämään pojille jöötä. Tiqulla ja Pokalla alkoi yhteiselo lähteä pitkän totutuksen päätteeksi niin hyvin käyntiin, että en halua pilata vahingossakaan noiden kahden kaveruutta jollain riehuvalla pikkumiehellä. Pienen Tiqun suuri ego ei välttämättä kestäisi sitä, että joku toinen saattaisi ottaa sen paikan ällösöpönä pikku höpöläisenä, joka saa kaikilta kaiken anteeksi. Lisäksi tämän varjolla nousta hierarkiassa ja oleskella kuin kukkona tunkiolla. Tähän väliin pieni huomautus! Tiqu ei ole jalostueläin. *tyrsk* Se on ihan kaikkea muuta. :D Kotia se sai jäädä maskotiksi vain sillä verukkeella, että mieheni tykästyi siihen. Vaarana on, että tykästyy vielä Nurruunkin ja sitten on taas oikeiden jalostueläinten paikat kortilla. Nurru siis toki etsii sitä omaa kotia. Kyselyitä siitä ei ole yhtäkään. Myytävät osiosta sille saattaisi löytyä heti joku kiva gerbarouva kaveriksi. :)


Todellisuudessa pojan päälliväri on huomattavasti tummempi.

Mutta takaisin Nisuun... Nisukaan ei käytännössä ole jalostuseläin. Vai onko? Aika näyttää. Ei kuitenkaan palvele mun kasvatustani juuri mitenkään. Kivaa näyttelykaveria siitä toivoisin ja eräänlaista valoa tähän tummanpuhuvaan seurueeseen. Nisu on herättänyt paljon muistoja. Se on saman värinen ja yllättävän samanoloinen, mitä mun ihka ensimmäinen gerbiili. Ihan kuin olisi saanut jotain pientä Ticosta takaisin näiden reilu kymmenen vuoden jälkeen. :') Nisu on semmoinen sievä ilopilleri. Punasilmäinen aurinkogerbiili. Helpoin ratkaisu tällä hetkellä olisi varmaan laittaa se asumaan isoveljensä kanssa. 
  

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Aika esitellä FLI-150

"Hei, mitä sä oikein teet? - Pupujuttuja vain..."

Pakko kai se on vihdoin myöntää, että menin sitten toteuttamaan yhden pitkäaikaisista haaveistani. Lupasin itselleni viime vuoden puolella, että mikäli todella saan asiat taas mallilleen ja käytyä kouluni loppuun, niin hankin vihdoinkin sen toisen kanin. Haave toisesta kanista on kytenyt jo viimeiset kolme vuotta, mutta aina se on jäänyt syystä tai toisesta toteuttamatta. Aika ja paikka eivät ole koskaan tuntuneet olevan oikeat enkä ole kyennyt päättämään sitä oikeaa, itselle soveltuvaa rotua. Furmis on kauniista luonnonkeltaisesta väristään huolimatta risteytyskani ja siitä tämä asioiden eri puntarointi oikeastaan lähtikin matkaan. Sanotaanko näin, että aiemmin kaikki aika on mennyt siihen, että olen vain karsinut kokoamaani eri rotujen listaa. Olen käynyt tutustumassa monessa eri paikkaa eri rotuihin ja pyrkinyt siihen, etten tee johtopäätöksiä tai "tuomitse" jotain yksittäistä rotua vain yhden tai kahden kanin perusteella. You know.

Jossain vaiheessa kuitenkin tajusin koonneeni ihan vääränlaista listaa... Listan kuuluisi koostua niistä asioista, mitä kanilta tahdon ja millainen kani tulisi Furmiksen kanssa hyvin toimeen, koska sillehän siitä pääasiassa kanikaveria toivoisin. Olen jopa nähnyt painajaisia tilanteesta, että mulla oli jokin kani. Unessa ei siis käynyt ilmi, miltä se näytti tai millainen se tarkalleen ottaen oli. Se oli vain tumma hahmo, jonka tiesin kaniksi? Anyways, tämä otus oli painajaiseni painajainen. Pelkäsin sitä. Furmis pelkäsi sitä. Se otus rikkoi kaikki paikat siihen malliin, ettei mikään vakuutuskaan enää korvannut asunnon ja tavaroideni vaurioita. (>:D) Se oli murkkuikäinen, todella lihaksikas, vahva ja kovapäinen tapaus. Se söi valtavasti ja kasvoi huimaa vauhtia. Tilanne oli unessa katastrofaalinen. Kani haavoitti Furmista todella pahasti ja jouduin jättämään sen eläinlääkärille tarkkailtavaksi. Olin huolesta sekaisin ja ahdisti. Pelkäsin koko ajan, että Furmis menehtyisi eläinlääkärin käsiin. Se oli niin kerta kaikkisen huonossa kunnossa. Uni päättyi siihen, kun tämä outo jättiläiskani hyökkäsi päälleni tullessani kotiin. Horjahdin taakse päin ja kaaduin kohti ovea. Ehdin laittaa käteni kasvojeni suojaksi, mutta tunsin miten kanin hampaat upposivat kivuliaasti käteen kyynärluun kohdille. Hyi. En halua puida enää tämän tarkemmin sitä unta, niin kamala se oli!

Mutta sitten taas itse asiaan... Koko kaniasia on ehkä jollain tapaa kytenyt ja stressannutkin ajoittain takaraivossa (esimerkkinä vaikka tuo uni). Joillekin saattoi ehkä tulla yllätyksenä toisen kanin hankinta ja moni on kummastellut rotuvalintaani. Tahdoin omalta osaltani kantaa korteni kekoon ja tarjota kasvattajalle sijoituskoti mahdollisuutta. Olin onnesta soikeana, kun sijoitus onnistui kauemmaskin. Alusta asti oli selvää, että kani tulee olemaan 'jotain rotua', sillä tahdon edesauttaa hyvien kasvattajien jalostustyön päämääriä. Kaikkia kaneja ei vain voi pitää kotona. Monesti kasvattajilla on kuitenkin tarvetta hyville sijoituskodeille ja meillä varmasti tämä kyseinen kani saa hyvää hoitoa ja riittävästi huomiota, aktiviteetteja sekä rakkautta ja rajoja. Haaveissa on ollut myös pitkään harrastekani, jonka kanssa pääsisi koluamaan erilaisia näyttelyitä ja ehkäpä myös harrastamaan jotain muutakin kivaa...

Moni kysyi, että miksei yksi kani riittänyt? Ei, ei riittänyt. Furmis on kaikesta huolimatta laumaeläin ja minä en voi pitää toista loppuelämäänsä yksin, koska koen sen olevan väärin. Uskon, että kanit ovat tulleet jollain tapaa myös jäädäkseen elämääni. Tämän "villityksen" ei ollut tarkoituskaan jäädä pelkästään yhteen kaniin. 
Miksen hankkinut esimerkiksi koiraa? Trust me! Tätä kanirotua on tituleerattu kanimaailman koiraksi ja se kuvastaa rotua aivan äärimmäisen hyvin. Koira ei enää valitettavasti sovellu arkeeni eikä ole edes haaveissa. Olen saanut nauttia maailman parhaan koiran seurasta kymmenen ihanaa vuotta ja viimeiset viisi vuotta olen ollut ilman omaa koiraa. Vuosi vuodelta vahvistuu se ajatus, että kukaan ei koskaan tule korvaamaan tämän koiran jättämää aukkoa enkä hanki toista koiraa vaan sen aukon vuoksi. Jos elämääni tulee vielä koira, se tulee jostain aivan muusta syystä ja sitten, kun sen aika oikeasti on. Mä saan onneksi nauttia kaverieni koirista sekä hoitokoirani seurasta loppu viimein ihan koska vain itse tahdon. Se riittää minulle. 




Mikset hankkinut toista rescuekania? Voin kertoa, että mulle riittää tämä yksi. Ainakin vähäksi aikaa. Moni ei ehkä ymmärrä eikä välttämättä tule koskaan ymmärtämäänkään millaisen matkan mä oon kulkenut tuon poijankoltiaisen kanssa, että tämä nykyinen kesy lemmikkikani on saatu kuoriutumaan! Sinänsä hassua, että mun elämään ylipäätään tuli kani ja vieläpä tuo kyseinen yksilö. Enhän mä edes sen kummemmin piittaa kaneista? Enhän? Vai piittaanko? Häh? Kanit olivat mulle melko yhdentekeviä lemmikkejä siihen asti, kunnes tapasin Furmiksen. :) Joskus olen pohtinut, että ehkä tämän kyseisen eläimen kokema pelko sai mut vakaasti työskentelemään sen kanssa niin ahkerasti. Lopulta tuli se päivä, jona Furmiksen oli aika muuttaa uuteen kotiin. Se oli jälleen terve ja täysin kuntoutunut (oli siis luonani kuntoutumassa ennenkö jäi meille pysyvästi), joskin se ei ollut ihan tavallinen pupu. Se oli arka, pelkäsi aivan tavallisia asioita, ei luottanut ihmiseen eikä se osannut olla vieraiden ihmisten kanssa tai ottaa uusia asioita vastaan. Muistan aina sen hetken, kun eräs perhe tuli sovistusti poikaa katsomaan ja oli valmis tarjoamaan sille kodin. Pettymys oli suuri. Molemmin puolin. Eihän kani ymmärrä, että se on tavallaan pelastettu. Ei se ymmärtänyt, että vento vieraat ihmiset olivat tulleet tarjoamaan sille elämän. Rakastavan kodin. 

Kaiken lisäksi perhe ei ollut ymmärtänyt ihan täysin, mitä olivat tulleet hakemaan. Heidän tarkoituksensa oli ollut hyvä (siis tarjota kodittomalle koti), mutta näyttäessäni kuvia kuntoutusajalta, he kauhistuivat. Ulkonäöllisesti oli tehty paljon, mutta kani oli sisältä yhä tietyllä tapaa "rikki". Se vaati paljon työtä ja opiskelua. Ehkä se ei kesyyntyisi koskaan. Furmis ei rakastanut perheen tytärtä varauksetta, vaan pakeni kauhuissaan turvapaikkaansa. Reaktio oli niin voimakas tällä kertaa, että itsekin havahduin siihen eri tavoin ja aloin pohtimaan sen tuntemattomia taustoja. On selvää, että se on ollut jonkun lemmikki, mutta onko edellinen omistaja ollut kenties lapsi, joka on aiheuttanut luottamuspulan? Muistan aina Furmiksen ilmeen, kun perhe ja etenkin tyttö astui siihen huoneeseen, missä kanin häkki ja oma-alue sijaitsi. Siinä paikassa lipsautin kuin tajuamattani: "Kani ei ole enää myynnissä." Onneksi perhe ymmärsi tilanteen. Puhuimme pitkään ja olimme samaa mieltä siitä, että he etsivät ihan toisenlaista kania. He olivat ensikertalaisia kanien kanssa (noh siis olinhan minäkin, mutta toisella tapaa) sekä ohjeita ja apuja vailla. Parin kuukauden päästä tapaamisestamme tuli iloinen viesti, jossa kävi ilmi, että he olivat avullani löytäneet hyvän kasvattajan ja ihanaakin ihanemman perheenjäsenen. Kääpiöluppavauva oli osoittanut juuri sellaiseksi, mitä he olivat toivoneet. Mielestäni erinomainen vaihtoehto. On kaunis ajatus tarjota kodittomalle koti, mutta ei se ole väärinkään ostaa kasvattajalta varmasti terve eläin, jonka taustat ovat tiedossa. Lähtökohdat normaali arkeenkin ovat tällaisen kanin kanssa ihan toisenlaiset. 

Miksi tuo kani on niin surullinen? Ei se ole surullinen. Erittäin reipas vauva, joka vetelee iloloikkia ympäri kämppää. Ei luppakorva ole automaattisesti surullinen, koska sen korvat ovat alaspäin taittuneet.

Miksi sillä on niin suuret korvat? Jotta se kuulisi sinut paremmin! No ei kai! :D Siksi, että se on jalostuksen tulos. Se on satoja vuosia jalostamalla tuotettu ominaisuus, josta se ei kuitenkaan kärsi, vaikka monet näin luulevat. Rodulla on puolesta puhujansa ja myös niitä löytyy paljon, jotka tuomitsevat kyseisen muunnoksen kasvattajat ankaralla kädellä.

Eikö kääpiöluppa olisi riittänyt? Ei, ei olisi. Monella tuttavallani on kääpiöluppia lemmikkeinä tai kasvatuksen alla. En ole koskaan saanut tai kokenut minkäänlaista yhteyttä kääpiöluppiin. Valitettavasti. Monen moni muu rotu menee sen edelle. Ranskanluppia olen nähnyt ja hoitanut myös jonkin verran, eivätkä nekään ole sytyttäneet kuten tämä rotu. "Rodun iskevyys" ei ole sen korvissa, vaan luonteessa ja tietyllä tapaa jänismäisessä olemuksessa ja rakenteessa. 

No mitä nyt ihmisetkin sitten oikein ajattelevat? Kuten jo sanoin, harkitsin KOLME vuotta. Eivätkä ne korvat (jotka pistävät ensimmäisenä silmään) ole se syy, miksi rakastuin rotuun. Välillä ihan turhauttaa se asioiden jankkaaminen, korva sitä, korva tätä. Useimmiten niillä jankkaajilla ei ole mitään henkilökohtaista kokemusta kyseisestä rodusta ja siksi erilaisia mielikuvia on helppoa alkaa maalaamaan ja värittämään muille, asioista tietämättömille. Olen kokenut tämän saman lynkkaamisen jo skinnymarsuni kanssa, saman kävin läpi omistaessani kolme baldwinia ja perättömimmät asiat olen saanut osakseni jo vuosia sitten, kun otin siniset gerbiilit kasvatukseeni mukaan. Ennakkoluuloiset ihmiset ovat tulleet jo niin arkiseksi jutuksi, että niiden olemassa olo ja sanomiset ovat jo ihan samantekevää tässä vaiheessa. :D 

Neiti on siis viralliselta nimeltään Freudean Slip. Väriltään upea madagaskar eli väri on lämmin punaisen ruskea kera mustan hunnun. <3 Voi, että olen haaveillut tämän värisestä kanista pitkään! Niin kauniita! Samoin myös madat viitalla! Huh! Halusin säilyttää neidin kutsumanimessä mahdollisimman monta samaa kirjainta kuin virallisessa nimessä. Siksi en osannut ihmisille kertoa tai tänne blogiinkaan sen kummemmin kirjoitella uudesta perheenjäsenestä. Eihän sillä ollut edes nimeä, mistä alkaa kertomaan tätä koko juttua auki. :D Nähtyäni auton rekkarin FLI-150, tiesin, että siinä se on! Se on Fliiso! Nelikuinen, reipas ja kovapäinen. Eikä kompastele korviinsa. Oman arvonsa tunteva rasavilli, joka on älykäs, toimelias ja hyvin avoin uusille ihmisille ja asioille. Ei tykkää mintusta. Tutustuminen jatkuu yhä, mutta paljon on tullut koettua tämän ensimmäisen yhteisen kuukauden aikana. Olen kiitollinen tästä neidistä, joka on osoittautunut hyvin paljon sellaiseksi, mitä toiselta kanilta uskalsin toivoa.




Mua on monesti viime aikoina naurattanut ihmisten reaktiot, kun joku ilmoittaa saaneensa vauvan tai hankkineensa koiran. Voi sitä riemun ja kyselyn määrää. Sitten, kun kertoo hankkineensa kanin, niin kukaan ei sano mitään. :D Tai sitten kysellään jotain ihan typerää. Mun fiilikset on kuitenkin tällä hetkellä sitä luokkaa kuin olisin mennyt hankkimaan koiranpennun, lapsen ja apinan samassa paketissa... Meillä meni kaksi viikkoa löytää yhteinen sävel vessapolitiikan kanssa. Sitä ennen siivosin 5-8 kusilammikkoa per päivä. Induktiolieden päälle kiipeäminen ja lapsilukon pois päältä saaminen ei ole tälle hepsankeikalle temppu eikä mikään! Vauhtia on piisannut viimeisen kuukauden ajan enemmän kuin hetkeen. Välillä on ollut hyviä ja välillä huonoja päiviä. Fliiso on kuitenkin jo kovin rakas ja tullut jäädäkseen siitä huolimatta, vaikka välillä olen väsyneenä kuulostanutkin siltä, että olen lopun uupunut tuohon koko riekkupyllyyn. Arki aktiivisen vauvapupun kanssa on jäänyt multa täysin kokematta. Eihän Furmiksesta tiedetä edes sen ikää. Pelkkä eläinlääkärin arvio. Eikä se tullessaan enää mikään vauva ollut. Näiltä näppäimiltä siirrynkin sitten seuraavaksi laittamaan vaavalle valjaita niskaan ja pihalle! Upea sää kerta kaikkiaan! Toivottavasti näistä aurinkoisista ja lämpimistä päivistä saadaan vielä nauttia pitkään! :)

perjantai 7. elokuuta 2015

Lomalla viimeinkin

Kun olin lätkäissyt viime päivitykseni blogiin (vähän reilu viikko takaperin) lähdinkin siltä istumalta tukka putkella ajelemaan kohti Turkua. Tiedossa oli jo perinteeksi muodostunut kesän perheloma laivalla. Harmiksemme kaksi henkilöä oli estynyt tulemasta reissuun mukaan. Ei kuitenkaan jääty liian pitkäksi aikaa tätä asiaa synkistelemään, vaan suuntasimme sitten lomalle neljästään. :) Kyllä tätä reissua oli jo odotettukin! Otin mukaan matkalukemiseksi kirjan sekä lankakerän jos toisenkin, mutta arvatenkin ne jäi korkkaamattomina laukun pohjalle. Taas. Joka vuosi sama juttu. Mä en ikinä opi tai muista sitä, että eihän mulla tommosessa paikassa koskaan ole tullut aika pitkäksi. Hetkeksikään. Ohjelmaa ilmaantuu aina kuin itsestään ja parhaita hetkiä olivat totta kai yhteiset juttutuokiot. Isää vähän huvitti mun ensimmäisen illan rehuisa iltapala ja se, että miten jaksan sen kaiken syödä. Voin kertoa, että kaikki meni alas ja tuo annos oli ehkä yksi parhaista iltapaloistani koskaan! Nam nam <3 


Taxfreessä oli aivan mahdoton ryysis ja kaiken sen jonottamisen jälkeen olimme siskon kanssa niin rätti-poikki-puhki, että rojahdimme kantamuksiemme kera sänkyyn. Jonkin aikaa jaksoimme katsella telkkarista tulevia ruokasarjoja, kunnes totesimme, että nyt tämä jälkiruokien ja kokkien alituinen "haukkuminen" saa luvan riittää. :D Molemmilla iski makean nälkä. Suuntasimme yläkerran kahvioon haukkaamaan välipalaa. Tai omien sanojemme mukaan, tämän tv -tarjonnan jälkeen oli vain pakko päästä haukkumaan jonkun muun tekemiä jälkiruokia. :D Ostimme kaksi (kuvassa) kakunpalaa ja hörppäsimme siihen kahvit päälle. Suklaakakku nyt oli molemmille vain se MUST -juttu ja juustokakkua halusimme molemmat päästä jyrsijäimmeisinä testaamaan. ;D Siskoni leipoo myös jokseenkin paljon ja hän halusi tehdä tästä herkusta oikein kunnon analyysin. Yllätys oli suuri, kun tajusimme, että tuo vähän näiveettyneen näköinen suklaakakun pala oli huomattavasti parempi (ja muutenkin yllättävän hyvä, ei lainkaan kuiva) vaihtoehto. Juustokakku oli persoonallisen näköinen, mutta siis niin kerta kaikkiaan makea, että me kaksi jouduimme suurin piirtein vääntämään kättä siitä, että kumpi syö tuon olemattoman kokoisen palan loppuun. Opimme siis, että moni kakku (jälleen kerran) päältä kaunis... Kaiken kaikkiaan reissu oli jälleen kerran erittäin onnistunut. Taxfreestä löytyi muutamia mieluisia juttuja (pääasiassa juustolajitelma ja hajuvettä) sekä perustuliaisia. Karaoke puoli tuli tsekattua kuten myös muutama itselle uutukainen ravintola ruokineen. Melko haikeana suuntasin takaisin kotiin, kun reissu tuli päätökseensä...
 
Olin vain pari hassua vuorokautta matkassa ja tällä välin gerbiilivauvat tuntuivat taas kasvaneen ihan hurjasti! Tai niin noh.. Kehittyneethän ne olivat molemmat, mutta huomasin hyvin nopeasti, että toinen poikanen on jäänyt kasvussa jälkeen ja syyksi paljastui mikäpä_muukaan_kuin naksutauti. Aloitin tukiruokinnan välittömästi. Poikanen vaikuttaa nyt loppuviikkoon mennessä siltä, että se kykenee ja haluaakin syödä reippaasti itse, mikäli vain nenä on räästä puhdas. Nenää on tullut putsattua monen monta kertaa päivässä ja olen huomannut, että poikanen on vahvistuessaan alkanut putsaamaan sitä myös itse. Olen nyt tehnyt sen päätöksen, että tämä naaras poikanen tulee jossain vaiheessa etsimään omaa lemmikkikotiaan. Poikanen voi muuttaa meiltä esimerkiksi jonkun vanhemman naaraan kaverina (katso myyntiosio) tai voin myös harkita luopuvani sen emosta.     

 
"Honaripoika" paljastuikin sitten lopulta argenteksi! <3 Vitsit, mikä tuuri! Näin "hyvin" mä oon kattonut ja valottanut sen silmiä ja tulkitsin ne mustiksi (mukama) tummien luomien perusteella. Keskiviikkona sitten paljastuikin, että kyseessä oli erittäin tumman rubiininpunaiset simmut. Turkin värisävyä ehdin jo tovin ihmettelemään, mutta ajattelin sen johtuvan vain poikasen lukuisista oletetuista resessiiveistä. Olisihan mun nyt pitänyt tajuta. ;) Tätä se sitten on, kun yksivärisiä kasvattavalle syntyy jotain, mitä ei niin näekään alituiseen.
 
Sitten olisi vielä jotain pientä tiedotettavaa liittyen alkusyksyyn. Seuraavat pariskunnat asuvat nyt yhdessä ja jään innolla peukut pystyssä odottamaan mahdollista jälkikasvua.
 
#'s Unihiekkamyrsky - #'s Supernova
#'s Oodi ilolle - #'s Muikia maronlakki
 
Kuvista sen verran, että tuoreelle pariskunnalle piti järjestää pienet pilttikarkelot pahvilaatikon pohjalla, ennenkö yhteiselo alkoi luistamaan. Taas sai todeta, että talouteen tuli akkavalta (kuva 2). Nova oli tyytyväinen vasta, kun uros alistui neitokaisen tahtoon. ;) 
 

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Rabbit Royale

No johan oli urakka pussittaa 15kg kanin ruokasäkki! En edes muista montako viiden desin minigrip- ja pakastepussia meni yhteensä, mutta voin kertoa, että PALJON! Pakastimessa on enemmän kanin kuin ihmisten ruokaa. Hmm... :D Tuossa hommassa sai kyllä kyykätä lattialla olevan säkin ja pöydällä olevien pussien väliä siihen malliin, että aivan hiki nousi pintaan. Voin kertoa, että miestä hieman huvitti tämä mun omanlainen urheilumuotoni. ;) Välillä sai kaivaa kaapista itsellekin jotain hiukoopalaa, kun kanin ruoka alkoi ottaa musta salakavalasti voittoa. Lisäksi tuo Rabbit Royalen tuoksu! O_O Mä en voi tänä päivänäkään ymmärtää, että miten se voi tuoksua niin hyvältä... Okei, no oonhan mä kaikki tuoteselostukset lukenut läpi ja ehkäpä tuon säkin kattava sisältö kertoo osakseen miksi se on niin maistuvaa ja hyvän tuoksuista ruokaa. En vaihtaisi mihinkään. Kani voi hyvin ja kuppi syödään aina valikoimatta tyhjäksi. 


RR:n saaminen on vain viime aikoina osoittautunut hieman haastavaksi. Agrimarket on nähtävästi ainakin osittain myyty Tanskaan, mikä taas aiheuttaa sen, että tuotetta on paikka paikoin pyritty korvaamaan Hercules -nimisellä siemensekoituksella. Ihan täyttä kuraa meikäläisen silmissä. Ja niin taisi olla kaninkin silmissä... Äitini oli hätäpäissään ostanut pussillisen tuota, koska RR:ea ei meinnnut tähän hätään löytyä mistään ja pakkohan kanin on jotain murua rinnan alle saatava. Furmis oli ollut erittäin närkästynyt. Äiti kuvaili sitä hyvin vihaiseksi. Oli kuulemma ihan oikeasti hurjan näköistä, kun suhteellisen pieni kani tarttuu hampailla posliinikuppiin ja nakkaa sen sisältöineen päivineen pitkin mattoa ja murahtaa vielä kuuluvasti kaupan päälle. Myös puruja oli heitelty mielenosoitukseksi lattialle. Täysin päinvastaista ja jopa omituista käytöstä meidän äärimmäisen kiltille ja nöyrälle kanipojalle. Totesin äitille, että tuskinpa säkään olisit kovin iloinen, jos saisit perinteisen salaattiannoksen sijasta lautasellisen jotain ihme puunpaloja, maissikokkareita ja "tuhkaa".

RR:n löytäminen tosiaan oli haastavaa. Soitin kuuteen eri paikkaan, joista tiedän, että sitä on aikaisemmin tai ainakin oletettavasti ollut joskus saatavilla. Yhden paikan asiakaspalvelu oli kyllä ihan täyttä kuraa. Vanha äijä suurin piirtein huusi närkästyneenä puhelimeen, että: "Mitä?! Jotain pupunruokaa?! No ei todellakaan täällä meillä mitään sellaisia ole!" Kiitos ja anteeksi, että häiritsin. Onneksi sitten miehen työmatkan varrelta löytyi yksi paikka, jossa oli jäljellä tämä yksi iso säkki. Aluksi oli tarkoitus ostaa vain se pienempi kolmen kilon pussukka, mutta tässä ahdingossa päätin sitten yhtään sen enempää ajattelematta ottaa sen ison säkin, mikäli tuotetta on näin vaikea saada tällä hetkellä. Yksi vaihtoehto olisi tietenkin ollut netistä tilaaminen, mutta jotenkin ei vaan napannut mielikuva siitä, miten epätoivoisesti pyöräilen postista kotiin jopparillani 15kg rehusäkki... No way! Sitä paitsi mielestäni paikallisia liikkeitä ja yrittäjiä tulee kannattaa, mikäli siihen vain löytyy mahdollisuus. :)

Chudley's Rabbit Royale täysrehu sisältää:  
Ruoho, kaura, vehnä, ohra, alfalfa, kuorittu soijapapu, glukoosi, herne, porkkana, melassoimaton sokerijuurikas (6% vihannes), olki, kehäkukka, dikalsiumfosfaatti, minttu, rapsiöljy, nokkonen (2% yrtit), mannaani oligosakkaridi (0,1%), mustaviinimarja, viherkaali, pinaatti, punajuuri, rosmariini, ruusunmarja ja granaattiomena. 

Proteiini: 12,0 % // Rasva: 2,50 % // Kuitu: 14,0 % // Tuhka: 6,0 %
Sisältää vitamiinit: A, D & E sekä kuparia, natriumia, rautaa, mangaania ja sinkki oxidia.

Ps: Nyt lähti muuten viimein ja vihdoin kokeiluun olkipelletti (-> kanin vessalaatikkoon). Odotan innolla, että millaisia tuloksia tästä tuotteesta jää käteen, sillä se on hyvin kehuttua.     

perjantai 24. heinäkuuta 2015

N -poikue

Tiedättekö, kun joskus tulee niitä hetkiä, kun on oikeasti itselle tärkeää yhdistää edes kerran elämässä vain se kaksi kivaa ja tervettä lemmikkigerbaa ja katsoa, mitä tulee. Tiedän, että tämmöinen ajattelumalli on joissain piireissä tuomittavaa ja etenkin, kun olen kasvattaja, niin joku saattaisi pahemman kerran kyseenalaistaa, että miksi ihmeessä tein päätöksen yhdistää yksivärisen ja valkovatsaisen? Toisin sanoen, menin niin sanotusti "sötköttämään" eri värisarjan eläimiä keskenään. Ymmärrän, että tämmöinen toiminta pitkällä aikavälillä olisi eri muunnoksille vahingollista. Pidän erittäin tärkeänä omien linjojen tutkimista ja koen, että tämmöinen epätavallinen yhdistelmä satunnaisesti tehtynä voi olla tietoa antava ja jopa hyödyllinen jatkoa ajatellen.

N -poikueen vanhempia pyöritellessä oli siis myös aikanaan mielessä testata (täsmennettäköön, että pari on asunut kauan yhdessä ilman yhteisiä poikasia), että mitä resessiivejä tämä yksi lilac urokseni kantaa. Uros on kuitenkin tyyliin muutamaa gerbiiliä lukuunottamatta kaikille nykyisille lilac gerbiileilleni jotain lähi- tai kauttarantain sukua. Hirveästi tämä poikue ei nyt meikäläistä valaissut. Toki joo tuli varmistettua, että linjasta löytyy pikku e, kuten olen epäillytkin. Jäin kuitenkin ihmettelemään, että minne ne punasilmäiset veijarit oikein jäivät? Joko honari naaras ei kantanutkaan punasilmäisyyttä tai sitten tämä vaihtoehto jäi näin pienessä poikueessa toteutumatta. Harmillista. 
Rakkauteni punasilmäisiin on melko näkyvää. Tässäkin tapauksessa olisi ollut ihan sama tuleeko sieltä joku jellonakettu (=yellow fox :D), yellow nutmeg, lilac tai jopa argente, kunhan vain olisi jokin näistä tulla tupsahtanut kotiin jätettäväksi. 

N -poikue syntyi tiistaina 14.7. ja poikaset nimetään murresanoilla. On pitkästä aikaa kiva päästä nimeämään tämmöistä poikuetta. Tämä kyseinen poikue jäi pieneksi (mm. nimilistaa sai karsia oikein huolella, eikä ihan tullut sitä mitä kovasti odotin), mutta pääasia, että se on kuitenkin olemassa. Poikaset ovat elossa ja terveitä! Naaraan ensimmäinen poikue otti todella kauan onnistuakseen ja lopputulemahan oli se pahin eli emo ei osannutkaan hoitaa jälkeläisiään. Tämän poikueen onnistuminen on senkin vuoksi iloinen tapahtuma. Heitin jo toivoni ajat sitten hukkaan, kunnes tämä pari päättikin yhtäkkiä yllättää. Ihanaa saada vielä Illiltä (3v 1kk) edes se yksi pieni tyttö ja poika tähän maailmaan. <3 Pojalle on tiedossa oikein kiva nimi, joka juontaa juurensa pitkälti isoveljen nimestä. Illillä on siis jälkeläisissään ollut tähän asti vain yksi uros. Tytön nimi on vielä osittain mietinnän alla. Kirjainmäärä meinaa tulla joka kerta vastaan, joten totta kai ne parhaimmat nimet joutuu jättää aina antamatta. Höh. 
Olin muuten positiivisesti yllättynyt, että miten kauniin blackin tämä pari pyöräytti. Ainakaan vielä ei ole havaittavissa hirveästi valkoisia värivirheitä, vaikka isältä niitä löytyykin useampia. Tokikaan tämänkaltaiset värivirheet eivät periydy suoranaisesti jälkikasvulle. Naaras poikanen oli todella eloisa pakkaus enkä onnistunut saamaan siitä kuin yhden(!) onnistuneen kuvan. :D Uros poikanen vaikuttaa oikein hellyyttävältä tapaukselta. Pus!

Tässä vielä kuva koko katraasta: (Btw vanhempien uteliaat ilmeet johtuvat ruoka-ajasta. Härregyyd! Miettikää, jos teillä rutiineista mentäisiin näin yllättäen poikkeamaan ja ruoka tulisikin paria tuntia aikaisemmin.) 



torstai 23. heinäkuuta 2015

Heittämällä sivuun

Olen monesti meinannut kirjoittaa aiheesta lilacini ja tämän muunnoksen suhteen kasvatusasiat pyörivät tuon tuosta mielessä. Aika ajoin olen kokenut koko muunnoksen kasvattamisen hyvin stressaavanakin asiana. (btw näiden ajatusten julki tuominen ei vieläkään tunnu täysin oikealta) Taukoa olen miettinyt useasti, mutta se tauko tosiaan on tullut pidettyä vähän tiedostamattakin, kun pariskunnat ovat asuneet päinsä tekemättä mitään. N -poikuetta on yritetty saada tuloksetta maailmaan jo liki 1,5 vuotta. Se on yllättävän pitkä aika ja lopulta todeta, että mikään pari ei tuota minkäänlaista tulosta vaihteletpa niitä miten päin hyvänsä. Kivoja eläimiä, osalla tulee jo ikä vastaan ja laatu on mitä on. Ihan muutama yksilö on L1 -arvoinen, eläimet ovat vaaleita ja kantavat ties mitä resessiivejä. 

Olen panostanut ja keskittynyt hyvin pitkälti sinisten puolesta ja kanssa taistelemiseen täysillä ja se näkyy heti siinä, että toinen muunnos (jonka piti olla päävärini) on jäänyt heittämällä sivuun. Kahteen muunnokseen on todella vaikea keskittyä yhtäaikaisesti ja haasteena (joka on ollut koko ajan ongelma) on muun muassa se, kun näitä kahta muunnosta ei voi kasvattaa rinnakkain samoilla eläimillä. Pelkästään mustia gerbiilejä pitäisi olla taloudessa apuväreinä kaksin eri geenein itse kasvatettavan muunnoksen puutteessa ja jaksamiseni mihinkään eläintarhan pitoon on nolla. En todellakaan tahdo sitä tilannetta, että väsähdän gerbiileiden suhteen täysin. Näiden asioiden ja monen monen muunkin takia en kuitenkaan ole lopettamassa lilacien kasvatusta, vaikka sitä onkin ehdoteltu mulle moneen otteeseen. 

Uskon, että tässäkin asiassa auttaa aika. Koen turhana lisäännyttää rumia (Huom! Tarkoitan tässä rotumääritelmää. Eläimet ovat tästä "rumuudestaan" huolimatta rakkaita lemmikkejä ja kauniita omalla tavallaan ja persoonillaan) elukoita päinsä ja edesauttaa huonojen ominaisuuksien periytymistä eteenpäin. Se ei palvele lilac kantaa, vaan kertoo siitä, ettei minulla olisi mitään annettavaa ja silti turhan päiten lisäännytän. Lilacini ovat kaikesta huolimatta kallisarvoisista linjoista peräisin, luonteet ovat mahtavia ja terveys on ensiluokkaista. Tuolla on vielä monen monta hyväkuntoista lilac vanhusta ja viimeisimmän poikueen isänä toimii 3v 1kk oleva teräsvaari. Joten ei voida sanoa, etteikö joissain asioissa olla onnistuttu tai ole vielä plussaa. :)

<3

Lilacit jäävät ehkä hieman tauolle tai taustalle, kuten ne nyt ovat olleetkin, mutta sanotaanko näin, että parempien eläinten puutteessa meillä ei näiden parissa tapahdu hirveästi mitään. Todennäköisesti pidän tämän nykyisen pikku linjani elossa tuossa sivussa ja toivon löytäväni jostain lupaavia, ulkomuodollisesti näyttäviä eläimiä, joita sitten tuoda ehkäpä myöhemmin tähän "lemmikkigerba" linjaani mukaan. Tavoitteet ja suunnitelmat ovat aika lailla auki. Sävelet pahemman kerran hukassa, mutta ei anneta asian häiritä. Omaksi iloksihan tässä pääasiassa kasvatetaan ja nojataan omiin jalostuksellisiin tavoitteisiinsa. 

Pientä historian havinaa muuten tähän väliin! Oli erittäin hupaisaa löytää eräs jo kauan sitten kuoppaamani ja unohtamani blogi. Löysin erään merkinnän, jonka olen tehnyt lilaceista alkuvuodesta 2006. Olin siis vielä tuolloin 15 -vuotias ja ensimmäiset poikueeni olivat hiljattain syntyneet. Tästä on siis kulunut aikaa jo miltei kymmenisen vuotta. Niin kutsuttu runkotavoite on muunnoksen suhteen pysynyt ja tiedostin jo tuolloin haasteet, joihin tulisi keskittyä. Fakta vain on se, että tuolloin eläimet olivat huomattavasti parempia ja geneettisesti suhteellisen puhtaita kasvatella. En nyt tahdo marista kuin vanha mummo, että kyllä ennen kaikki vaan oli paremmin, mutta tämän kyseisen tekstin löytäminen vain tuki tätä vaikeaa päätöstäni. Myöntää itselleen, että on tietyllä tapaa jalostuksen suhteen epäonnistunut. Tyhjästä on paha nyhjästä. Shit happens, mutta mitä sitten? Aikansa kutakin. Kaikilla kasvattajilla tapahtuu joskus muunnoksensa parissa notkahdus ja se pistää totta kai masentamaan. Tällöin niitä ilon aiheita ja onnistumisen tunteita tulee lähteä hakemaan valitettavasti jostain muualta... Mutta tässä siis se kertomani katkelma. :)  

Lilac toimii päävärinä kasvatuksessani ja tarkoitus olisi luoda näille yksivärisiin kuuluville gerbiileille ihan oma linjansa, jossa näkyisi oma käden jälkeni. :) Päädyin päätökseen lilacin kasvattamisesta ensimmäisen naaraani kautta(v. -05), joka valloitti kaikkien sydämet etenkin minun, niin luonteellaan kuin värityksellään. Lilac on aivan hurmaavan(joillekin jopa tyrmäävän) kaunis väri. Tasainen lyijynharmaa turkki, ilman ylimääräisiä valkoisia karvoja(=värivirheitä)ja rusehtavaa väriä, neutraalin väriset kynnet ja kauniit rubiininpunaiset silmät ovat hyvän lilacin rotumääritelmä ja tähän pyrinkin kasvatuksessani. Meille syntyy periaatteessa tällä hetkellä kahdenlaisia lilaceja; tummia ja vaaleita. Tummat vastaavat suurin piirtein rotumääritelmää, niitä tulen käyttämään kasvatuksessa ja niihin pyrin panostamaan. Vaaleat poikaset eivät menesty niinkään ulkomuotoluokissa, mutta lemmikkiluokkaan ja lemmikeiksi ne ovat mitä mahtavimpia. :)

keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Vanha ystäväni Etikka


Aloin pitkästä aikaa pengastamaan kotitalon varastoa ja keksin, että voisin ottaa vanhan marsuhäkin alaosan(häkki on kaksikerroksinen) kanille käyttöön. Kani asustaa tällä hetkellä kulmahäkissä, jossa on omat hyvät puolensa, mutta kun sitä tyhjää "hukkanurkkaa" ei satu seuraavan suuren rymsteeraamisen jälkeen todennäköisesti olemaan, niin on turvauduttava näihin perinteisiin malleihin. Onneksi tuo häkki oli vielä jäljellä ja tallessa, sillä olen monesti isälle puhissut, että se tulisi myydä pois. Näin sitä vain yhtäkkiä saattaakin tulla tarve jollekin häkille, jolle ei ole vuosiin ollut käyttöä. :D

Marsujen poismenon myötä olin melko rikki ja masentunut. Tuolloin ei paljoa pystynyt likaista ja marsutonta häkkiä kohtaamaan saatika siivoamaan kunnolla(!!). Tai tekemään juuri yhtään mitään. Pelkkä ajatuskin häkin puhdistamisesta oli yhteen aikaan ihan liikaa. Häkit ja tarvikkeet kannettiin siis suoraan pois silmistä varastoon, jotta ne olisivat myös pois mielestä. Nyt tunsin kuitenkin olevani valmis ja päätin antaa pinttyneille pissatahroille kyytiä. Kyllä tästä vielä kelpo häkki saadaan! 


Oli siis jo korkea aika kutsua vanha ystäväni K-menun Etikkapullo avuksi! Etikka on aivan uskomattoman hyödyllinen aine moneenkin asiaan ja tästä löytyy myös paikka, missä vain etikka tuntuu kokemuksen puolesta loistavan. Etikkaa veteen sekoitettuna, parin tunnin liotus aika ja aina välillä käydä vähän näyttämässä harjaa tälle seokselle ja awot! Uskomatonta, mutta totta. Häkkien pohjat olivat kuin uudet. (naarmuja ei tämä aine ikävä kyllä osaa taikoa pois. ;))


Tein tämän saman tempun myös kanin nykyiselle vessalaatikolle (harmaa kissanhiekkalaatikko) ja pohdinkin, että tästä voisi ottaa ihan jonkin rutiinin. Tyyliin kerran kuukaudessa? Äh, en mä tiedä kauanko tommonen pinttyminen ottaa aikaa, kun nykyisin tuntuu olevan tarjolla huomattavasti imukykyisempiä kuivikevaihtoehtoja mitä ennen.


Kun kaverit muuttaa

On mun kämpällä se kaikkein pahin kaaos! :D 
Suuret kiitokset gerbiilieni jyrsimisharrastuksen sponsoroinnista J&P :lle. 


Nyt on kyllä jos minkämoista laatikkoa purettavana...


Mattopuukon kanssa tuli heiluttua muutaman tunnin verran. Tuloksena yksi haava sormessa ja kolme ihan täyteen pakattua banaanilaatikollista silkkaa pahvia! Kaksi laatikkoa säilöin vaatekaapin perälle ja yksi on sitten tuossa olkkarissa hollilla, ettei tarvitse muuta kuin vaan nakata pahvia tupiin. Onhan tuossa oma vaivansa, kun käy läpi kaikki liimapinnat, irrottaa teipit, niitit ja tutkii erilaisien pintojen soveltuvuutta gerbiileille, mutta kyllä se on vaivan arvoista, kun kaikki on valmiiksi pilkottu ja leikattu sopivan kokoisiksi paloiksi. 


Insinööri tiesi, että tarvitsen tsemppausta tähän "koitokseen" ja, että kahvia tulee kulumaan paljon...


Jätin muutaman hyvän kokoisen ja näköisen pahvilaatikon paloittelematta. 
Ajatuksena siis joku päivä väkertää tämmöinen viritys kanille. :)
(Kuvaan törmäsin Facebookissa) 

perjantai 10. heinäkuuta 2015

Maskotti














Verenhimoinen (kuten me d-vikaiset pohojammaalaaset ruukaamma sanua!) kurkun leikkaaja tuo meidän pikkuinen Tiqu <3 Kerrottakoon tästä kääpiökoon gerbiilistä vielä, että hän on hyvin vauhdikas ja sporttinen kaveri, hänellä on aina poikkeuksetta tukka sikin sokin ja aivan erityinen paikka mieheni syrämmessä. 

tiistai 7. heinäkuuta 2015

Kirppistelyä

Olen aina ollut sitä mieltä, että lemmikkieläinten parhaat ostokset löytyvät aivan jostain muualta kuin eläinkaupasta. Kirpputorit ovat osoittautuneet hyviksi paikoiksi löytää kaikkea hyödyllistä hyvään hintaan. Vähän mielikuvitusta ja ajatusta turvallisuuden suhteen kehiin ja volá! :D 
Mielessä on kytenyt jo hetken, että olisi kiva löytää jostain semmoinen vauvojen muovinen avainnippu -lelu. Tämä tulisi siis kanille, joka kyyskyttää jatkuvasti mun omia ja oikeita(!!) avaimia pitkin ja poikin ja sitten niitä saakin etsiä kissojen ja koirien kanssa ties mistä! Lisäksi etsintälistalla olisi myöskin jokin kivasti kuvioitu vähän kulunut lastenhuoneen matto, vaikkapa sellainen missä on autorata tms, mitä ihmeitä ne oikealta nimeltään oikein on? Liikennemattoja!

Tässä kuitenkin muutamia esimerkkejä viime viikon löydöistäni ennenkö eksyn taas itse aiheesta ja alan haaveilla liikaa.

Sisustuskoreja; pienemmät 3e/kpl ja iso 4e.

Hyväntuulinen myyjä kassalla myhäili, että kylläpäs löysin nättejä lehtitelinekoreja... Heh. Tässä vaiheessa en vieläkään tohtinut ääneen kertoa, mikä niiden käyttötarkoitus oikeasti tulee olemaan. Joku sisustusfriikki olisi saanut vielä säkällä jonkin sortin slaagin, kun olisi ohimennen kuullut, että nämä menevät eläinten käyttöön. :)

Valkoinen iso muffinssi kulho tai jokin sokerikko hintaan 2e.
Toisin sanoen äärimmäisen hyvän kokoinen, tyylikäs ja tukeva ruokakuppi. ;)


Viihtyisää. <3 

Oikeasti Sisu on lähestulkoon aina noin juron näköinen ilmestys. Tässä se on oikeasti hyvin tyytyväinen ja iloinen, vaikkei siltä näytä. :D Korit tarjosivat oivan pesän kyljelleen kaadettuina ja samalla ne muodostavat pienen tason, sillä niiden päälle pystyy hypätä. Materiaali ei ollut myrkyllistä, mutta saapi nähdä miten kauan se kestää chinchillojen hampaiden käsittelyssä. En ainakaan huomannut, että kukaan "villahiiristä" olisi alkanut suoralta tassulta näitä tuhostelemaan. Vähän maistelua, jonka jälkeen jokainen tahtoi päästä sisälle tai päälle istuskelemaan. Vähän tassuillekin vaihtelevuutta.

Lisäksi mukaan lähti oranssi 80 x 200 cm puuvillamatto 14e:lla. Matto oli täysin uusi ja vielä muoveissa. Muistaakseni lähtöhina oli ollut alunperin 35e. Matto tulee sopimaan hyvin olohuoneeseen pelkästään jo nätin värinsä puolesta. Tämä mun oranssipinkki -aikakauteni sai siis luvan perästä jatkoa. Matolle olisi ollut tarjolla identtinen, mutta oliivin vihreä kaveri, mutta jätin sen kuitenkin ottamatta. Ihastuin tähän mattoon myös sen pehmeyden takia. Siinä on sitten minun ja kanin hyvä pötkötellä ja lukea kirjoja pitkin päiviä, kun loma ja yhteinen arki pääsee jälleen kunnolla alkamaan. :) 


Löysin myös kaksi Pentikin vaaleanpunavalkoista jälkiruokakulhoa, mutta päätin jättää ne ainakin toistaiseksi vielä ostamatta. Jälkiruokakulhoiksi mielestäni aivan liian pieniä, mutta tuoreruokakipoiksi tai gerbiilien kylpyhiekka-astioiksi ihan kivoja. :) Naureskeltiin mumman kanssa, että tää menee taas kohta siihen, että ihmiset kattoo pitkään näitä meidän "porvarieläimiä", jotka syö ruokansa kalliista merkkikipoista ja -kapoista ja pyyhkii tassunsakin tyyliin Ratian pyyhkeisiin samalla, kun ihmiset syö jostain kivikautisista ja lohkeilleista astioista. :D "Eihän sitä nyt itselleen, mutta kun eläimille halvalla sai."