Surmanloukku

Sitä sanotaan, että gerbiilien yksi yleisimmistä kuolinsyistä ovat tapaturmat. Allekirjoitan tämän täysin. Ensimmäinen lemmikkigerbiilini menehtyi juoksuttamisen yhteydessä (kaiken piti olla tarkkaan mietittyä, harkittua ja hallittua) ja tämän raskauttavan syyn vuoksi en suosittele juoksuttamista kenellekään. Juoksuttaminen ei ole tunnelinkaivajalle välttämätöntä saatika parasta aktiviteettia. Pahimmillaan se voi saada laumatoverit riitaantumaan pahasti keskenään. Juoksuttamisessa on aina omat riskinsä, jotka on hyvä tiedostaa. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun saa lukea netistä, miten gerbiili kuoli jäädessään päästään kiinni suihkutiloissa olevan lattikaivon ritilään. Tai miten täysin turvalliseksi tehty juoksutusalue osoittautuikin ei-niin-turvalliseksi, kun huoneeseen astui perheen kissa tai toinen ihminen, joka liikkuikin saaliseläimen silmin arvaamattomasti. 

En osaa sanoa, mikä tämän kirjoitukseni varsinainen pointti on (tahdon vain purkaa nämä ajatukset), mutta tulipa todettua joulun alla, että voi se vahinko tai tapaturma sattua siellä gerbiilin omassa turvallisessa terraariossakin. Kun on omistanut gerbiileitä yli kymmenen vuotta, sitä helposti ajattelee, että on kokenut kaikenlaista ja osaa varmasti varautua ihan kaikkeen. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tästä kirjoittaminen tuntuu tälläkin hetkellä hyvin vaikealta, vaikka aikaa onkin kulunut. En useimmiten jää suremaan kuollutta pientä poikasta, jota en vielä oppinut tuntemaan. En myöskään "osaa surra" raskaasti jokaista kuollutta vanhusta, koska tiedän, että olen taannut niille parhaani mukaan hyvän ja pitkän elämän. Tiedostan, milloin on aika päästää irti ja mitkä ovat poikasen elämässä ne riskialtteimmat ajat, jolloin voi tapahtua vielä mitä tahansa. Olen menettänyt useamman kerran kokonaisia poikueita ja joutunut jättää usealle vanhukselle peräkkäisinä päivinä hyvästit. Nämä tilanteet ottavat aikansa päähän (ja sydämeen), mutta niihin löytyy yleensä aina se jokin tietty syy, mikä helottaa asian hyväksymistä. Eläimen aika vain täällä maan päällä tuli täyteen tai luontoäiti päätti korjata elinkelvottoman poikasen pois.

Otin melko raskaasti tämän tapaturman, jossa menetin kaksi noin vuoden ikäistä naarasta. Vaikka olenkin kasvattaja, en koskaan voi tai kykenisi ajatella eläimiäni pelkkänä jalostusmateriaalina. Koen ne enemmänkin lemmikkeinä, koska niiden kanssa tulee kuitenkin vietettyä aikaa, harrastettua ja ne kaikki oppii ajan saatossa tuntemaan. Gerbiilit ovat kaikki erilaisia persoonia, vaikka kaikkiin suurin piirtein päteekin se sama kliseinen totemus: Utelias ja eloisa. 
"Tie" oli kasvattini, joka oli ollut jo tovin myynnissä. "Huvi" oli persoonallinen isoine silmineen. Molemmat silmäteräni Kyllin pikkusiskoja. Molemmat naaraat olivat oikein nättejä ja kivoja kavereita, jotka tulivat toimeen isossakin laumassa. Huville oli suunnitteilla ensimmäinen poikue ja erittäin lupaava näyttelyura, jopa oma lauma jälkipolvineen. Tiestä alkoi ajan kanssa muodostua tärkeä. Olen heikkona punasilmäisiin ja lisäksi tässä yksilössä oli vain sitä jotain. Siskokset olivat sosiaalisia, helppoja käsitellä ja niillä oli luonne paikallaan. Kerrassaan ihania gerbiileitä, joiden riehumista ja rymsteeraamista oli ilo seurata.

Noh, eiköhän aloiteta ja mennä itse asiaan. Oli keskiviikko 23.päivä. Laitoin ilta kymmenen maissa joillekin gerbiililaumoille hiekkakylpyastioita. Tarkoitukseni oli ottaa ne muutaman tunnin päästä pois ennenkö lähden yövuoroon. Torkahdin sohvalle. Tuli kiire töihin, joten unohdin. Aamulla tullessani töistä olin liian väsynyt muistamaan koko juttua, joten kaaduin suoraan sänkyyn, kun sain kengät jalasta. Heräsin iltapäivällä ja aloin ruokkimaan eläimiä. "Sininen akkalauma" on jo gerbolassamme käsite ja se on aikaisemmin muodostunut neljästä naaraasta. Marraskuussa löysin Hailey mummon poisnukkuneena pesän perukoilta (tämä Aidan kuljettama ulkomaantuonti olisi tammikuussa täyttänyt 3v.), joten naaraita tässä laumassa oli nytten kolme. Kolmen sijaan syömään tuli vain yksi... Kylli. 

Metallista kylpyastiaa ei näkynyt päällipuolin missään ja hamppukuivikkeesta (oli meillä kokeilussa, en tykännyt useasta syystä) tehdyt tunneliverkostot olivat sortuneet. Sitten iski paniikki, otin Kyllin olkapäälle ja aloin vimmatusti kaivaa terraariosta kuivikkeita pois. Näky oli järkyttävä. Kaksi täysin koskematonta, mutta niin kylmää ja elotonta ruumista löytyi ihan terraarion pohjalta. Tukehtuneina paljasta lasia vasten, päällään metallinen surmanloukuksi muodostunut kupoli, joka oli vielä edellisenä iltana toimittanut kylpyastian virkaa. Gerbiilit olivat joukolla kaataneet astian väärin päin kylvyn päätteeksi. Kaivelu oli todennäköisesti aiheuttanut tunnelien sortumisen ja tämä kupoli oli salakavalasti alkanut laskeutua kohti pohjaa. Kuivikkeiden paino (meillä terroissa kuivikkeita on parinkymmenensenttimetrin verran, kuten gerbiileillä kuuluukin) oli aiheuttanut sen, että metalliastia oli painautunut lasia vasten siten, että tila oli täysin ilmatiivis. Uteliaat tytöt olivat sujahtaneet kipon alle ja siinä se. Sellainen surmanloukku. En voi toivoa muuta kuin, että toivottavasti kuolema on ollut nopea, vaikkakin inhottavaa ajatella, miten se henki oikeasti on lähtenyt. Sitä on useana päivänä ajatellut, että olisivatko ne olleet vielä elossa ja pelastettavissa. Miksi mun piti olla niin väsynyt? En kerta kaikkiaan osannut aavistaa mitään vaaraa tuossa niin rutiininomaisessa asiassa. En vieläkään oikein osaa täysin tajuta koko tapahtumaketjua, vaikka olen käynyt sen mielessäni useasti läpi. Todella huonoa tuuria matkassa...