Syksy on täällä

"Mulla on vuodessa vaan yksi kesäloma

satanu siitä puolet jo tosi kiva

Mä oon tehny töitä vaan apinana

mulla on sotkunen grilli ja takapiha

Ja mä päätän et tää on nyt Costa Rica"

Hui! Melkein puoli vuotta kesti meidän radiohiljaisuutemme... Mutta elossa yhä ollaan! Tämän kappaleen sanojen turvin sainkin taas pientä inspiraatiota lähteä kirjoittamaan edes jotain. Monen monta tekstin pätkää makaa julkaisemattomana luonnoksena, kun ajatusta on ollut vaikeaa saada pysymään kasassa ja tekstin muotoon asti. Työt ja töihin valmistautuminen ovat vieneet päivistä suurimman osan ajasta ja sohvalle päästyään sitä on alkanut taas väsyneenä murehtimaan maailman menoa. Viime aikoina häntää on vienyt alaspäin läheisen ihmisen sairastelu ja tuleva leikkaus. Nyt, kun tämän asian suhteen ollaan päästy paremmille vesille, saa alkaa jännittämään toisen tärkeän ihmisen puolesta. *huokaus* Viime aikoina on tuntunut siltä, että arkeen ei saa mitenkään mahdutettua harrastuksia mukaan. Kun nämä kolme niin tärkeää asiaa jää vähemmälle tai tyystin olemattomiin, alkaa jaksaminen ja kiinnostus töissäkin hiipua aika ajoin. Taidan todella olla loman tarpeessa tai jotain... Onneksi viikonloppuina on ehtinyt nukkumaan kunnolla, haaveilemaan siitä mahdollisesta "kesälomasta" (joka ei nyt sitten olekaan sanan varsinaisessa merkityksessä kesäloma) ja siivoamaan sitä sotkuista takapihaa, josta laulussakin lauletaan. ;)

Gerbiilien terraräkkiprojekti on tosiaan ollut jäissä tovin, vaikka tarkoitus oli, että meillä olisi jo kesäkuussa täysin uudenlainen gerbola. Vanhalla siis mennään, kunnes saan järjestetyksi lisää aikaa tälle projektille. Eivätpä nuo eläimet onneksi siitä millään tavalla kärsi, vaikka asuvatkin vielä vanhoissa terroissaan. :) Eroavaisuuksia uusien ja vanhojen välillä löytyy jonkin verran. Tarkoituksena on saada kokonaisuudesta käytännöllisempi. Plussaa on, että laumat ja parit saavat käyttöönsä tulevaisuudessa enemmän tilaa. Lisäksi monet pienet ja arkiset ongelmat poistuvat, kuten esimerkiksi se, että yksinasuvien gerbiilien ei tarvitse enää viedä yhtä kokonaista terraariota gerbolasta, vaan yksinasuva voidaan asuttaa kiinteällä verkolla asumaan jonkun toisen kanssa. Yhteentotuttamisista tulee myös tulevaisuudessa helpompaa ja stressittömämpää. Toisin sanoen ei tarvitse kodin ulkopuolella miettiä ja vaivata päätään sillä, että onkohan siellä verkolla nahisteltu tai onko koko verkko mahdollisesti tämän seurauksena antanut periksi jostain kulmasta. Myös juomapullojen kiinnittäminen ja sijoittelu helpottuu ja tämän seurauksena myös joku vähän ummikompikin eläintenhoitaja pystyy meillä käydä eläimet hoitamassa, jos sitä itse innostuisi tekemään vaikka jonkin muutamaa päivää pidemmän ulkomaan reissun. Tulevaisuudessa ei tarvitse siis jännittää sitä, että kun terraario avataan, että hoitajalla voisi juomavesien vaihtamisien yhteydessä päästä joku hyppymyyrä karkuun. Näin vältyttäisiin myös mahdollisilta tapaturmilta. Vapaana vilistävä pikkuhyyrä on kuitenkin joskus melko haastava kiinniotettava. Odottavan aika tuntuu pitkältä, mutta on tämä systeemi sen odottamisen arvoinenkin. :D 

Mitäs sitten muuta... Poikasia meillä on ollut viimeksi helmikuussa. Muutama naaras tulisi astuttaa vielä tämän vuoden puolella ennenkö tietty ikä tulee vastaan. Huomaan taas sen saman vanhan ongelman itsessäni. Mitä enemmän sitä kiertää näyttelyissä, sitä kriittisemmäksi alkaa itse muodostua ja lopulta käy niin, että hyvät urokset jää jälleen käyttämättä, koska sitä nostaa automaattisesti naaraiden vaatimustasoa. Se nyt vain on selvää, että meillä urokset ovat aina olleet parempia verrattuna naaraiden tasoon. Kaipailisin todella kipeästi jälleen uutta verta linjaani. Uusien eläinten lainaaminen jalostustarkoituksiin olisi tässä kohtaa järkevintä, sillä en tahdo ensin hankkia uusia eläimiä ja hetken päästä pistää niitä taas uuteen kotiin. Lisäksi tarvitsen oikeasti tilaa niille poikasille, joita yhdistelmistä mahdollisesti syntyy. Kotiin tulisi jättää aikamoinen katras joksikin aikaa, jotta niiden kehitystä pystyisi tarkkailemaan ja siten katsomaan, että ketkä kannattaa oikeasti jättää kotiin jalostustarkoitusta varten. Haussa olisi siis blackiä niin kuviollisena kuin yksivärisenäkin. Terveys on kaiken A ja O. Tämän vuoksi olisi tärkeää, että suvusta löytyy tietoa. Sitten geenitaustoista vielä sen verran, että taustalta ei saisi mieluusti löytyä ch: ta tai cb: tä. Kaikki muut katsoisin mieluusti tapauskohtaisesti, mutta tarkoituksena ei ole nostaa kynnystä liikaa. Rohkeasti vain ottamaan yhteyttä, mikäli ajatuksia ja potentiaalisia vaihtoehtoja heräsi mieleen! :) 

Muutaman näyttelyn tulen syksyllä jättämään väliin. Keväällä ja kesällä taidettiin osallistua ihan jokaiseen? En nyt ihan tarkalleen muista. Aika pienellä porukalla kuitenkin lähdetään tulevaisuudessa skabailemaan, jos nyt tulee edes lähdettyä. Johtuen ihan siitä, että eipä ole enää paljoa mitä näyttelyissä esittää. Rupuisen kokoiseksi meinaa tämä meidän porukka jäädä. Pelkään myös pahoin, että Miehen (#'s Mennyt Mies) näyttelyura on tainnut tulla päätökseensä. Tuota veteraani herraa on kuljetettu kolmen vuoden ajan ympäri Suomea ties missä ja yritetty sitkeästi tehdä blueta tunnetummaksi muunnokseksi. Massa on alkanut iän mukana kadota eikä turkkikaan enää ole täysin sama mitä noilla nuorilla. Soisin tälle näyttelykonkarille mieluusti mukavat eläkepäivät, joihin ei kuulu aamu ennen sianpieremää herääminen ja monen tunnin autossa makoilut. Tuntuu pahalta ajatella, että yhteinen aika käy vähiin. En voi muuta kuin tarjota iäkkäälle veteraanille enemmän yhteistä aikaa ja arvoisensa eläkepäivät. Eläkeläisistä puheen ollen. Kolme vetskua on lähtenyt kesällä paremmille purumaille. Yf ja black pied kasvattini tulivat vielä vanhuuden päivillään meille yrittämään jälkeläisiä, mutta eipä tämän kuluneen vuoden aikana saatu poikasia, vaikka naaraitakin vaihdeltiin säännöllisin väliajoin ja yritys oli kovaa. Molemmat pääsivät kunnioitettavaan neljän vuoden ikään ilman mitään ongelmia. Samoin hyvästit jouduttiin jättämään meidän (the) lemmikki persoonalle "Illille" (#'s Ilikiää olla iliman). Illi ehti täyttää 4v 3kk, ennen kuin yleiskunto romahti.

Ensin tuleva syksy ahdisti ja masensi pelättyä enemmän. Takaraivossa kummittelee koko ajan huoli linnuista. (Oli ensin tarkoitus purkaa tähän päivitykseen kaikki kevään tapahtumat, mutta sitten totesin, että homma rönsyilee taas niin paljon, että tuota sumaa ei voi purkaa muuten kuin laittelemalla tapahtumat kuukausittain, kirjoittamalla niistä ja sitten myöhemmin ehkä hieman pakata niitä järkevästi saman asiaytimen ympärille, että lukijankin on helpompi ne sisäistää.) Olen aina ollut kesäimmeisiä, mutta Suomen kesä nyt on mitä on. Ei pitäisi sataa, niin vettä tulee taatusti. Kesä on tullut vietettyä muutenkin töissä sisätiloissa tai sitten kuumassa autossa ratin takana. Onneksi on ollut edes sen verran aikaa, että iltapäivällä aurinko on paistellut ja lämmittänyt vielä, jotta olen voinut kantaa lintuhäkin ulos ja istuskella pari tuntia aurinkotuolissa kaikessa rauhassa. Huhtikuussa meille saapui kaksi kissaa Vaasan Kissatalolta. Heistä kirjoittelen vielä lisää myöhemmin, mutta piti nyt tähän väliin vielä määkäistä, että tämmöistäkin meille kuuluu! Kuva tahtoo kertoa, että saksalainen patterilla toimiva leppäkerttu oli kaksikolle selvästi ihan liikaa. Kerrassaan ihana lelu, kun pitäisi saada kissoista turhat mehut ja riehumiset pois. :) Niin se mieli vain muuttuu. Odotan syksyä sittenkin innolla. Innokkaammin, mitä olisin koskaan voinut uskoa. Karvaturrikat saa luvan perästä pitää mielen virkeänä ja pois ikävistä ajatuksista.  

    
      

Täydennystä

Papukaijoille ja gerbiileille vähän täydennystä ruokavarastoihin. Normaalisti en osta ulkolinnuille tarkoitettuja auringonkukansiemeniä lemmikeille, koska tuolla seassa on ties mitä tikkua ja murua, mutta tällä kertaa ei ollut vaihtoehtoja, joten seulontaanhan tuo meni ennen eläimille nenän eteen päätymistä. Sallisen pähkinöiden puhtauteen olen aina ollut tyytyväinen. :) Hirssintähkien hinnat vaihtelevat nykyisin ihan hurjasti! :O Myös laatu on tietyissä paikoissa vähän mitä sattuu... Ei oikein napannut maksaa 8,90e sellaisesta olemattomasta rangasta, josta roikkui ihan muutama hirssipallo ja loput olivat varisseet pussin pohjalle muruiksi. Hirssintähkän pitää kuitenkin olla nimensä mukaisesti tähkä, eikä mikään risu. 

Neitsikoille lähdin kokeilemaan aivan uutta ruokaa, sillä olen ollut viime aikoina melko tyytymätön erinäisten pussien sisältöihin. Neitokakadut eivät syö isoille linnuille suunnattuja pähkinöitä, kun eiväthän niiden nokat kykene niihin. Mitkään kuivatut isot ananaspalat tai chilin koukerot eivät myöskään kuulu ruokavalioon. Toisin sanoen on siis todella turhauttavaa ostaa ensin kallis ruokapussi ja todeta sitten, että siitä 3/4 jää syömättä. Versele-Lagan Prestige Loro Parque ei sisältänyt mitään ihmeellisyyksiä tai ylläreitä, siemenet olivat puhtaita ja kupit syötiin tyhjiksi hyvällä ruokahalulla. Todennäköisesti tulemme siirtymään tämän tuotteen pariin. Hieman tulin lisänneeksi ruokaan lisää auringonkukansiemeniä (niitä on siis ruoassa vähemmän kuin kuvassa), mutta muuten melko täydellisyyttä hipova tuote! :)    

Voihan kesä ja mansikat! Se kesä vain vielä puuttuu, mutta eiköhän se sieltä tule jo vastaan kovaa vauhtia (ainakin auringonvalon lisääntyneestä määrästä päätellen). Meillä tosiaan kaikki eläimet rakastavat mansikoita! Ihan sama onko tuoretta, pakastettua vaiko kuivattua. Kaikenlaisina menee.  

Uskallan väittää, että meidän Top5 -lista on seuraava:
(Järjestys toki saattaa vaihdella eri eläinten ja yksilöiden välillä)
1. Mansikka
2. Porkkana
3. Omena
4. Salaatti
5. Kurkku

                                                        

          "Leikki on lapsen työtä." 

Vasemman puoleinen "tähtilelu" on ollut niin kovassa käytössä ainakin Mariskalla, että tähtien sakarat ovat kuin huomaamatta päässeet pyöristymään. Lelu oli ensin häkissä kuten kuvassa, mutta myöhemmin se laitettiin vaakatasoon, koska M tykkää ottaa sakaroista kiinni ja liikutella palikoita ketjua pitkin ees taas. Narua on kiskottu jonkin verran, mutta kokonaan sitä (kumma kyllä) ei ole saatu irti ja tuhottua.

Oikealla olevaan keinuun ihastuin heti nähtyäni sen Vaasan Eläinkeskuksessa! Ihanan voimakkaat värit (M varsinkin tykkää) ja ihan mukavan kokoinen tuo istumaorsi. Kyllä nyt kelpaa keinutella. Keinu ei päätynyt häkkiin, koska tarkoitus ei ole dumpata häkkiä kaattiksen näköiseksi ja linnuilla tulee kuitenkin olla sielläkin liikkuma tilaa. Keinu on ripustettuna eläinten huoneen kattoon koukulla. Tarkoitus olisi nyt alkaa sisustamaan huonetta lintuystävällisemmäksi ja kun turvallisuus saadaan taattua, niin linnut saavat olla vapaana myös sinä aikana, kun en ole itse kotona.

Vasemmalla kuvassa oleva lelu sai aikaan melkoiset naurut tänä aamuna, kun kuumepäissäni heräsin tuon pienen kilikellon kilkatukseen aamu kahdeksalta! M ilmaisi hyvin selvästi, että nyt olisi henkilökunnan korkea aika herätä ja alkaa tarjoilemaan aamupalaa. :D Sitten nuo pienet pussukkaiset. Rapeita porkkanatikkuja kanille ja gerbiileille. Linnuille Kräcker Trio-mix sisältää kolmea erilaista vitaminoitua herkkutikkua, jotka sopivat kivasti esimerkiksi viikonloppu eväiksi normaali ruoan lisukkeeksi. Tuotteet ovat sokerittomia ja vaativat vähän nokalta työtä. Mielestäni neitokakadun kuuluukin nähdä hieman vaivaa ruokansa eteen, koska luonnossakin ne käyttävät miltei valtaosan valveillaoloajastaan ruoan etsimiseen. Sitten! Tuo minigrip -pussi! ZuPreemin lintupellettiä oli annosteltu säkistä pieniin 3e:n kokeilupusseihin! Ihan huippua oikeesti! Itsellä on jäänyt täysin tämä tuote kokeilematta ihan pelkästään hinnan vuoksi. Pieninkin pussi on kahdelle linnulle todella iso ja maksaa heti sen useamman kympin. Ostappa sellainen ja totea, ettei linnuille kelpaa ja lähde sen jälkeen kaupittelemaan sitä jollekulle etiä päin. Ei kiitos. Nyt on kuitenkin upeaa päästä kokeilemaan tätä pitkään mietinnässä ollutta tuotetta, kun ei tarvitse satsata pelkkään kokeiluun hirveitä summia.

 

Tikkaat ostin linnuille häkkiin, jotta pohjalle laskeutuminen olisi alimmalta orrelta vaivattomampaa. Olen pistänyt merkille, että K tykkää istuskella niillä myös ihan muuten vain. Rouvan käytössä siis pääasiassa. Omenat ovat myös meillä suosittuja. Tällä kertaa tuoreiden sijasta halusin kokeilla miten kuivatut versiot maistuvat. Ensin vähän ihmeteltiin ja tassuissa pyöriteltiin, mutta kun ensimmäinen otti haukun, niin se oli sitten jo menoa ja koko lauma saattoi alkaa repimään samasta viipaleesta paloja itselleen. "Kuivatut kukkaset" päätyivät kanipapalle piristykseksi arkisten iltapala-annosten joukkoon. :)

Helille iso kiitos rullista! <3

 Saatiin iso kasa normaaleja wc -paperihylsyjä 

ja sitten erä vähän paksumpia kartonkirullia. 

(Kotitonttuilu sukat edustaa!) 

Merkittävä R -poikue

Gerbolamme vuoden ensimmäinen poikue syntyi keskiviikkona 20.tammikuuta! Tätä kirjoittaessani muksut eivät enää näytä kuvissa esiintyviltä kumidinoilta, vaan niistä on jo kasvanut lupaavia pikku turrikoita. <3 En tiedä miksi tykkään kuvata gerbiileitä juuri tässä kyseisessä "dinoiässä". Vähän reilun viikon vanhana gerbiili on vielä sokea. Korvat ovat avautuneet ja poikaset alkavat harjoitella liikkeelle lähtemistä. Turkkia ei vielä varsinaisesti ole, vaan iho niin sanotusti kuultaa läpi tulevaa karvapeitettä ja näin ollen poikasten väritkin ovat olleet jo tovin tiedossa. Osalla poikasista on jo paikka paikoin pientä karvansänkeä kasvamassa, mutta esimerkiksi jalat ja vatsapuoli ovat vielä jonkin aikaa tyystin karvattomia.

Poikaset nimetään jälleen murresanoin, koska ne ovat peräisin lilac linjastani. Molemmat vanhemmat ovat omia kasvattejani ja väreiltään isä on agouti ja emä black (isovanhemmissa siis mm. lilacia). Tämä poikue on monella tapaa merkittävä. Se on todennäköisesti viimeinen poikueeni tavalla tai toisella lilacien parissa. Vantaan näyttelyssä sain paljon uutta mietittävää ja vanhan kertaamista. Taka-alalla on pitkään ollut kauhistuttava ajatus siitä, että missä vaiheessa joudun alkaa käyttämään enemmän blackejä sinisten apuvärinä. Olen noudattanut sinisten jalostuksessa alusta asti yhtä ja samaa totuttua ja testattua kaavaa, joka ei ole kuitenkaan tuottanut haluamiani tuloksia siinä määrin kuin olisin tahtonut ja tarvinnut. Muualla Pohjoismaissa kyllä, mutta ei vaan minulla. Resessiivien kirjo on aivan liian valtaisa. Toisin sanoen poikueisiin ei tahdo syntyä sinisiä, vaan kaikkea muuta taivaan ja maan väliltä. Tilanne on aina lopulta turhauttavan samanlainen. Gerbola täyttyy vaihtoehto B:stä, C:stä ja D:stä, jotka eivät kuitenkaan tuota haluamaani A:ta tai sitten ne jäävät tyystin käyttämättä ja vievät turhan panttina terraarioissa tilaa. Teoria on kiva, mutta käytäntö toimii toisin. Olisiko vähän mahtavaa saada täydellinen musta gerbiili - ei niin millään resessiiveillä? Sitten iskee todellisuus taas päin naamaa kesken haaveiden. Black voi kantaa seitsemää eri resessiiviä... Hyvän tai edes jonkinmoisen blackin löytäminen osoittautui hyvin vaikeaksi. Suomessa todella moni kasvattaa blackiä, mutta harva panostaa puhtauteen. Useimmiten tilanne on se, että blackiä syntyy jonkun muunnoksen sivutuotteena ja tästä syystä ne kantavat aina jotain, jonkin mun värimuunnoksen resessiivejä. Kysymys siis kuuluu, mitä resessiivejä "haluan" ottaa näihin uusiin kuvioihini mukaan? Sinisten on pysyttävä sinisinä. Olen saanut arvokasta kokemusta viime vuosien yhdistelmistä ja kuin sattuman kautta tajusin, että tähän tilanteeseen ei välttämättä ole ainoana ratkaisuna ulkopuolelta hankittu eläin. Tunnen linjani. Tunnen lilacini. Ne ovat terveitä ja pitkäikäisiä lemmikkejä ja resessiivejä löytyy taustalta ihan pari. Sieltä ei löydy niitä pahimpia painajaisia, joten miksen tuota tätä tiettyä yhdistelmää omien blackien aikaansaamiseksi? Tavallaan uusi linja, jossa ei kummittele sitkeästi pikku g:t eikä ole pelkoa pointillisten geeneistä. Punasilmäisyys siellä toki on, mutta pidän sitä melko pienenä miinuksena, sillä totta kai sitä valitsee kahdesta pahasta aina sen pienemmän pahan. Punasilmäisyys ei ole näyttänyt näiden vuosien aikana kovin äkkiä putkahtavan sinisistä ulos, joten uskallan väittää, että se on resessiivinä (tässä tilanteessa ja linjassa) melko heikko. Teoriassa ja paperilla laskettuna joskus isokin prosentuaalisuus, mutta sitten törmätään taas siihen käytäntöön. No joo, mutta ennenkö tämä muuttuu yltiö puuduttavaksi ja kilometrin mittaiseksi jalostuspohdinnaksi, niin pälätän tulevaisuuden suunnitelmista sitten joku kerta paremmalla aikaa lisää. :D

Poikasten emo on tosiaan ensikertalainen ja se on näkynyt tietynlaisena sähläämisenä ja säpsymisenä. Loistava hoitamaan ja rauhallinen, mutta tuntuu, että ylireagoi ihan hirveästi kaikkea mitä voi kuulla ja nähdä. Nurru on luonteeltaan valpas tapaus, mutta kuitenkin kesy ja hyvin käsiteltävissä. Nurru tottelee myös lempinimeä pikku musta tai Snurru <3 Emo synnytti poikaset yhteen pesään ja pienen siistiytymisen jälkeen siirsi poikaset toiseen pesään. Nurru on kova flikka rakentelemaan juttuja ja tätä arkkitehtuurin juhlaa on saatu nähdä useaan otteeseen. Poikasia hoideltin kahdessa eri pesässä, toisessa oli neljä ja toisessa kolme. Monesti olen nähnyt Nurrun imettävän poikasia samaan aikaan, kun se on rakentanut pesää tai rakentavan pesää ja imettävän samalla poikasia? Mene ja tiedä. Hullunkurisen näköistä touhua. Välillä se imettää istualtaan ja repii samalla paperia, sitten se makaa kyljellä ja jyrsii samalla sivuttain makuultaan pahvia?! :D Poikasia syntyi alun perin huimat kahdeksan kappaletta, mutta yksi niistä hävisi parin päivän sisällä ja toinen (lilac näkyy vielä näissä kuvissa) menehtyi oletettavasti jonkinlaiseen tukokseen. Masu oli täynnä maitoa (ihan kuin jalkapallon nielaissut), mutta maitoa ei ollut kulkeutunut tai imeytynyt vatsalaukusta eteenpäin. Poikanen löytyi myöhemmin mörtin seasta haudattuna. Poikasia on nyt tosiaan kuusi jäljellä ja ne voivat erinomaisesti. Kolme agoutia (1u & 2n) ja kolme blackiä (1u & 2n). Agoutit tulevat kaikki etsimään lemmikkikoteja. Voidaan yhdistää O -junnujen kanssa, jotka tulevat nyt harkinnan jälkeen kuitenkin myös myyntiin. Blackit jäävät kotiin tai sitten tätä ainokaista black poikaa voi kysyä sijoituskotiin agouti isänsä kanssa. Isä ja poika muuttavat joka tapauksessa jossain vaiheessa yhteen asumaan. Tytöt jäävät kaiketi Nurrun kanssa asumaan, mikäli vaan mitenkään pystyn erottamaan ne toisistaan. Voi olla, että lähden taas totutusrumbaankin mukaan, riippuu ihan ajasta ja jaksamisesta. Näyttelyiden kannalta olisi totta kai helpompaa, että samassa laumassa olisi porukka keskenään eri värisiä.      

Pesä nro: 1. Kaikki (isopää) agoutit ja ainokainen black poitsu. 

Pesä nro: 2. Emo on juuri lähtenyt pois imettämästä. Kaksi nukkuu ja päällimmäinen venyttelee ja alkaa etsimään sopivaa nukkuma-asentoa. 

Rankkaa tämä pienten "nukkumattien" elämä, kun on jatkuvasti taju kankaalla <3

Pienet letkuhännät.

Girls, girls girls...

"Pylly vasten pyllyä! Mutta hei, minne se mamma oikein meni?"

Luonnonvalossa kuvattuna. 

Tulipa tutkittua sekin, että missä täällä uudessa kodissa kannattaa gerbat kuvailla. :)

Surmanloukku

Sitä sanotaan, että gerbiilien yksi yleisimmistä kuolinsyistä ovat tapaturmat. Allekirjoitan tämän täysin. Ensimmäinen lemmikkigerbiilini menehtyi juoksuttamisen yhteydessä (kaiken piti olla tarkkaan mietittyä, harkittua ja hallittua) ja tämän raskauttavan syyn vuoksi en suosittele juoksuttamista kenellekään. Juoksuttaminen ei ole tunnelinkaivajalle välttämätöntä saatika parasta aktiviteettia. Pahimmillaan se voi saada laumatoverit riitaantumaan pahasti keskenään. Juoksuttamisessa on aina omat riskinsä, jotka on hyvä tiedostaa. Ei ole ensimmäinen eikä viimeinen kerta, kun saa lukea netistä, miten gerbiili kuoli jäädessään päästään kiinni suihkutiloissa olevan lattikaivon ritilään. Tai miten täysin turvalliseksi tehty juoksutusalue osoittautuikin ei-niin-turvalliseksi, kun huoneeseen astui perheen kissa tai toinen ihminen, joka liikkuikin saaliseläimen silmin arvaamattomasti. 

En osaa sanoa, mikä tämän kirjoitukseni varsinainen pointti on (tahdon vain purkaa nämä ajatukset), mutta tulipa todettua joulun alla, että voi se vahinko tai tapaturma sattua siellä gerbiilin omassa turvallisessa terraariossakin. Kun on omistanut gerbiileitä yli kymmenen vuotta, sitä helposti ajattelee, että on kokenut kaikenlaista ja osaa varmasti varautua ihan kaikkeen. Tämä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa. Tästä kirjoittaminen tuntuu tälläkin hetkellä hyvin vaikealta, vaikka aikaa onkin kulunut. En useimmiten jää suremaan kuollutta pientä poikasta, jota en vielä oppinut tuntemaan. En myöskään "osaa surra" raskaasti jokaista kuollutta vanhusta, koska tiedän, että olen taannut niille parhaani mukaan hyvän ja pitkän elämän. Tiedostan, milloin on aika päästää irti ja mitkä ovat poikasen elämässä ne riskialtteimmat ajat, jolloin voi tapahtua vielä mitä tahansa. Olen menettänyt useamman kerran kokonaisia poikueita ja joutunut jättää usealle vanhukselle peräkkäisinä päivinä hyvästit. Nämä tilanteet ottavat aikansa päähän (ja sydämeen), mutta niihin löytyy yleensä aina se jokin tietty syy, mikä helottaa asian hyväksymistä. Eläimen aika vain täällä maan päällä tuli täyteen tai luontoäiti päätti korjata elinkelvottoman poikasen pois.

Otin melko raskaasti tämän tapaturman, jossa menetin kaksi noin vuoden ikäistä naarasta. Vaikka olenkin kasvattaja, en koskaan voi tai kykenisi ajatella eläimiäni pelkkänä jalostusmateriaalina. Koen ne enemmänkin lemmikkeinä, koska niiden kanssa tulee kuitenkin vietettyä aikaa, harrastettua ja ne kaikki oppii ajan saatossa tuntemaan. Gerbiilit ovat kaikki erilaisia persoonia, vaikka kaikkiin suurin piirtein päteekin se sama kliseinen totemus: Utelias ja eloisa. 
"Tie" oli kasvattini, joka oli ollut jo tovin myynnissä. "Huvi" oli persoonallinen isoine silmineen. Molemmat silmäteräni Kyllin pikkusiskoja. Molemmat naaraat olivat oikein nättejä ja kivoja kavereita, jotka tulivat toimeen isossakin laumassa. Huville oli suunnitteilla ensimmäinen poikue ja erittäin lupaava näyttelyura, jopa oma lauma jälkipolvineen. Tiestä alkoi ajan kanssa muodostua tärkeä. Olen heikkona punasilmäisiin ja lisäksi tässä yksilössä oli vain sitä jotain. Siskokset olivat sosiaalisia, helppoja käsitellä ja niillä oli luonne paikallaan. Kerrassaan ihania gerbiileitä, joiden riehumista ja rymsteeraamista oli ilo seurata.

Noh, eiköhän aloiteta ja mennä itse asiaan. Oli keskiviikko 23.päivä. Laitoin ilta kymmenen maissa joillekin gerbiililaumoille hiekkakylpyastioita. Tarkoitukseni oli ottaa ne muutaman tunnin päästä pois ennenkö lähden yövuoroon. Torkahdin sohvalle. Tuli kiire töihin, joten unohdin. Aamulla tullessani töistä olin liian väsynyt muistamaan koko juttua, joten kaaduin suoraan sänkyyn, kun sain kengät jalasta. Heräsin iltapäivällä ja aloin ruokkimaan eläimiä. "Sininen akkalauma" on jo gerbolassamme käsite ja se on aikaisemmin muodostunut neljästä naaraasta. Marraskuussa löysin Hailey mummon poisnukkuneena pesän perukoilta (tämä Aidan kuljettama ulkomaantuonti olisi tammikuussa täyttänyt 3v.), joten naaraita tässä laumassa oli nytten kolme. Kolmen sijaan syömään tuli vain yksi... Kylli. 

Metallista kylpyastiaa ei näkynyt päällipuolin missään ja hamppukuivikkeesta (oli meillä kokeilussa, en tykännyt useasta syystä) tehdyt tunneliverkostot olivat sortuneet. Sitten iski paniikki, otin Kyllin olkapäälle ja aloin vimmatusti kaivaa terraariosta kuivikkeita pois. Näky oli järkyttävä. Kaksi täysin koskematonta, mutta niin kylmää ja elotonta ruumista löytyi ihan terraarion pohjalta. Tukehtuneina paljasta lasia vasten, päällään metallinen surmanloukuksi muodostunut kupoli, joka oli vielä edellisenä iltana toimittanut kylpyastian virkaa. Gerbiilit olivat joukolla kaataneet astian väärin päin kylvyn päätteeksi. Kaivelu oli todennäköisesti aiheuttanut tunnelien sortumisen ja tämä kupoli oli salakavalasti alkanut laskeutua kohti pohjaa. Kuivikkeiden paino (meillä terroissa kuivikkeita on parinkymmenensenttimetrin verran, kuten gerbiileillä kuuluukin) oli aiheuttanut sen, että metalliastia oli painautunut lasia vasten siten, että tila oli täysin ilmatiivis. Uteliaat tytöt olivat sujahtaneet kipon alle ja siinä se. Sellainen surmanloukku. En voi toivoa muuta kuin, että toivottavasti kuolema on ollut nopea, vaikkakin inhottavaa ajatella, miten se henki oikeasti on lähtenyt. Sitä on useana päivänä ajatellut, että olisivatko ne olleet vielä elossa ja pelastettavissa. Miksi mun piti olla niin väsynyt? En kerta kaikkiaan osannut aavistaa mitään vaaraa tuossa niin rutiininomaisessa asiassa. En vieläkään oikein osaa täysin tajuta koko tapahtumaketjua, vaikka olen käynyt sen mielessäni useasti läpi. Todella huonoa tuuria matkassa...
  

Vuosi 2015

Pieni katsaus viime vuoteen.

"Pahis" <3

Gerbolaamme syntyi viisi poikuetta. Yhteensä 13 poikasta, jotka kaikki selvisivät poikasiästä hengissä ja naksutauditta (!!). Uroksia 4 ja naaraita 9. Jätin tarkoituksella useamman poikasen kotiin kasvamaan ja kehittymään. Lopulta tästä porukasta viisi valikoitui jäämään kotiin. Osa kasvatustarkoituksia palvelemaan ja pari ihan muuten vain lemmikin virkaa toimittamaan harmaiden gerbsujen keskelle. 

Värijakauma oli seuraavanlainen:
1x Agouti 
1x Argente

1x Black

1x Blue

2x Dilute nutmeg

2x Dilute silver nutmeg

2x Dilute slate

2x Lilac

1x Pied (1kpl blue)

Ensimmäinen poikue syntyi heti tammikuussa (muuttorumban keskellä), mutta sitten seurasikin liki puolen vuoden tauko ennenkö seuraava poikue syntyi. Suurin syy tähän oli tilan vähyys, sillä terroja täyttivät edellisvuoden myymättömät poikaset. Talvella hyvään vauhtiin päässyt poikasbuumi tosiaan sai niinkin ankean lopun, että meiltä löydettiin lintupunkkeja maaliskuussa. Karanteenin vuoksi en voinut hankkia enkä luovuttaa eläimiä eteen päin. Monet (varatutkin!) poikaset jäivät käsiin viimeistään siinä kohtaa, kun luovutus olisi ollut mahdollista. Itse asiassa ihan viime viikonloppuna pääsivät viimeisetkin "muksut" tästä satsista omaan lemmikkikotiin. Piti vain odottaa, että se oikea koti ja ihmiset tulivat vastaan. Maaliskuussa sain jättää hyvästit Terminaattorille. "Termis" oli ensimmäisiä kotiin jääneitä diluutti kantajia (silver nutmeg), jonka kanssa käytiin paljon näyttelyissä. Lunki äijä, jota sai kuka tahansa käpälöidä tunti kaupalla. Vähän yli neljän vuoden elinikänsä aikana se on asunut kanssani neljässä eri osoitteessa. Niihin vuosiin mahtuu paljon hetkiä ja muistoja. Yleiskunnon heiketessä ja eläimen hiipuessa lopettaminen oli ainoa ratkaisu, mutta samalla se oli hyvin haikeaa.

Huhtikuun 18.päivä gerbolallemme hyväksyttiin virallinen kasvattajanimi: Hashtag's. Ensimmäinen nimivaihtoehto ei mennyt läpi useista yrityksistä huolimatta. Masensi ihan hiivatisti. Tilannetta ei helpottanut yhtään negatiiviset fb -keskustelut asian tiimoilta, joihin törmäsin ihan sattuman kautta. Kyllä sitä alkoi siinä vaiheessa taas surumielisenä seuraamaan vierestä, että jaa, tähänkö tämä harrastaminen on tosiaan mennyt joidenkin ihmisten kohdalla. Toivottavasti tuli hyvä mieli. Itsehän en voinut asiaa kommentoida ja tuoda tärkeitä pointteja esille, mutta olihan tuo viihdyttävää seurata vierestä, miten ihmiset (jopa muutama oma fb -kaveri) paasaa vauhkona keskenään tietämättä kenestä. 

Kesällä valmistuin koulusta. Syksyllä pohdittiin kasvatusta ja sen tavoitteellisuutta sekä omaa jaksamista ja hyvinvointia. Löysin uuden kipinän lemmikkipoikasten myötä. Lisäksi päätin palata liki kymmenen vuoden tauon jälkeen erään itselle tärkeän urheiluharrastuksen pariin. Syyskuun lopulla kävi ihmeellinen sattuma ja sen myötä yhdessä meidän poikueessa olikin hyvin poikkeuksellisen värinen poikanen. Naaras paljastui myöhemmin pitkäaikaiseksi haaveekseni. <3 Kuviollinen sininen! Vihdoinkin! Näin se vaan menee, että kun vuosi tolkulla yrität jotain roudata ulkomailta tai saada syntymään itselle, niin ei varmasti onnistu, mutta kun luovut koko ajatuksesta, niin johan alkaa tapahtumaan kummia! Ihan höpö yhdistelmä, josta haettiin pelkästään sinisten kantajia. Pahis on todella nätti ja väri kehittyy koko ajan. En tajua, miten noin upea oravamainen, pyöreä profiili ja valtaisat silmät osuu samaan päähän. :D Sulhanen on ollut valittuna jo tovin. Nyt vain odotellaan oikeaa ikää ja painoakin saisi kertyä vielä vähän lisää. Ehkä sitten ensi kesänä saadaan lisää sinisiä kuviolla ja ilman. (toivossa on hyvä elää...)

Joulukuussa ihan siinä joulun alla sattui ikävä tapaturma kahdelle gerbiilisiskokselle. 

Osa jo melko pitkällekin vedetyistä poikassuunnitelmista kariutui saman tien. Sinisten sukutauluja sai taas alkaa käymään läpi mietintämyssy savuten. Saa nähdä mihin suuntaan sitä mahdetaan purjehtia näiden uusien varasuunnitelmiemma kanssa. 

Joulun välipäivinä tuli kuluneeksi vuosi siitä, kun arki alkoi nopealla syklillä pyöriä 35 neliön kokoisessa mini kaksiossa. Tilan ahtaus sai lopulta luvan riittää ja vuoden viimeisinä päivinä hankimme oman kodin. Tästä seurasi paluu takaisin tutuille ja turvallisille huudeille. Paljon on ehtinyt vuodessa sattua ja tapahtua. Niin hyvää kuin huonoakin. 

Uusi vuosi, uudet kujeet!

Ensimmäiseksi: Mahtavaa ja railakasta uutta vuotta 2016!

Toiseksi: Elossa ollaan! (vaikka aina ei siltä vaikutakaan! ;))

Mulla on tuolla hurjat seitsemän keskeneräistä luonnosta, jotka odottavat loppusuoralla kirjoittajaansa. Aiheina muun muassa Vantaan näyttelyreissu, lemmikkien joululahjat, yleinen katsaus vuoteen 2015 sekä Liebster award. Lisäksi ajattelin kertoa "Luutarhasta" (harkitsen tosissani tuota nimeä vielä, kalskahtaa olvana niin ikävästi) eli minne meidän pienet rakkaudet haudataan, kun itse eläin on siirtynyt jo paremmille purumaille. Tarkoituksena olisi myös kertoa eräästä ikävästä tapahtumasta, joka sattui joulun alla sekä julkaista myös yksi jo alkusyksystä luonnoksissa pyörinyt teksti, jota on vatvottu ees taas. Sitä on kirjoitettu, kummattu, taas kirjoitettu ja jälleen kerran kummattu pois sillä ajatuksella, että ei saa valittaa, vaikka arki onkin raskasta. Teksti käsittelee lintujani, lintuharrastusta ja tämän hetkisiä ongelmia. Aika väsynyttä tekstiä näin suoraan sanottuna. Haluan kuitenkin avata noita ongelmia ja kertoa avoimesti, että millaista meillä on ollut. Kaikki ei mene aina niin kuin olettaisi ja toivoisi. Töitä on tehty kovasti muun muassa hoitoajanjakson aikana puhjenneen häiriökäytöksen parissa.

Fliiso tykkää tarkkailla pienten "maansiirtokoneiden" työskentelyä. :)

Noh, kun ei mulla ole ollut aikaa tänne kirjoitella, niin mitä kummaa mä sitten oikein olen puuhannut? Suurin työllistäjä viime aikoina on kyllä heittämällä ollut tämä muuttorulianssi! Aivan oikein. Meidän vuokralla asumiset ovat täten nyt ohi ja kyllä, nyt saa tuulettaa! Laskin tuossa, että olen asunut neljässä paikkaa vuokralla ja mikään vuokrasuhde ei ole ollut täysin ongelmaton tai mutkaton. Aina on ollut jotain. Tämä yksi unelmien täyttymys on osoittautunut tässä kohtaa elämää todella suureksi helpotukseksi! En oikein vieläkään pysty täysin sisäistämään sitä, että nyt todella on oma tupa ja oma lupa! Ei tarvitse jokaisesta naulasta alkaa neuvottelemaan, jonka seinään lyö ja nyt niitä saakin lyödä niin paljon kuin sielu sietää. Kuvitella, että sitä saa nyt kehystää ne harvat hienot sertilappusetkin seinälle... Seinän väriä saa muuttaa, jos niin tahtoo. Hyllyjä voi kiinnitellä ja kaikki ne ihanat valokuvat, käsityöt ja palapelitaulut, mitä mullakin on ajan kanssa kertynyt, pääsevät vihdoin esille. Haaveissa on olla jopa niin hurja, että saisin valtaosan (tai ainakin ne tärkeimmät) roseteista siististi näytille. Olisi niin kiva saada tuoda jollain tapaa omia harrastuksiaan paremmin esille. Olen aina ollut hitusen kateellinen mummilleni, jolla on seinät täynnä kuvia pentueista. Okei, en ehkä ihan siinä mittakaavassa lähde seiniä täyttelemään, mutta kuitenkin. :) Olen jo pitkään esimerkiksi halunnut saada Fliison kauniin sisaruskuvan kehystettynä seinälle ja siihen kuvan alapuolelle pienen naulakon, johon voisi nakata fleksin, valjaat ja remmit, kun tullaan ulkoilemasta. 

Sanottakoon, että mua ahdisti aivan suunnattomasti tämä koko touhu, sillä muuttoaikataulu kiristyi kiristymistään muutaman ikävän muuttujan vuoksi jatkuvasti. Lisäksi tämä oli kolmas kerta, kun muutan keskellä talvea peräkkäisenä vuotena. Joka kerta vannoin, ettei enää koskaan. Koti ei tuntunut olevan missään ja aina sai kantaa selkä vääränä tavaraa hissittömissä taloissa ylös ja alas. En aluksi osannut edes olla onnellinen ja iloita siitä tosiasiasta, että olen pääsemässä vihdoin omaan kotiin. Juuri sellaiseen, mistä me molemmat todella tykätään. Liian moni asia vaivasi ja painoi mieltä alas. Pää löi tyhjää ihan koko ajan eikä todellakaan ollut aikaa mittailla ja miettiä, että mihin mikäkin uudessa asunnossa tulisi. Voisin sanoa, että kyseessä oli oikein viimeisen päälle rynnäkkömuutto! Kaikki tavara kannettiin suoraan sisälle ja purettiin keskelle lattiaa, sitten taas uusi hakureissu. Kolmessa päivässä tyhjeni edellinen asunto. Oikeasti järkytyin, että miten pieneen tilaan me ollaankaan saatu ittemmä, eläimet ja koko elämä mahtumaan! Uusi koti oli usean päivän niin hujan hajan, että siellä täällä kierteli pienet polut tavarameren keskellä, että pystyi etenemään huoneesta toiseen. Se tunne, kun et ehdi oikeasti suunnitella mitään. Pelkkää äksöniä koko se aika ja sitten alkoi se paperien pyörittely ja soittelurinki, kun pitää muuttaa sitä ja tuota asiaa sinne, tänne ja tuonne. Voi ahdistus-maximus! Oloani ei myöskään yhtään helpottanut sisustusintoinen äiteeni.

Vanhan kämpän lentotukikohta.

Päätin, että nyt, kun 35 neliön purkki on vaihtunut 81 neliön lukaaliin, niin sitä tilaa saakin olla ja sitä tulee vaalia siten, ettei jokainen nurkka ole täynnä jotain tarpeetonta krääsää. Pakko vielä hehkuttaa sitä, että koska asunto sijaitsee rivitalon päädyssä, on meillä ikkunatkin kolmeen ilmansuuntaan! Voi tätä valon määrää! Meidän ainokainen viherkasvikin päätti aloittaa aivan uuden elämän ja tästä innostuneena hankintalistalla onkin pari tulilatvaa lisää. Kerrostalot eivät todellakaan ollut mun juttuni. Kaipasin ihan suunnattomasti omaa nurmikkoa ja sitä omaa rauhaa (täällä onkin aivan ihanat naapurit!) ja tilaa, jonne kukaan ei tule toikkaroimaan ja jatkuvasti pällistelemään ja kyselemään valjaissa ulkoilevista kaneista. Sitä paitsi, nyt kanien ulkoiluajatkin käytännössä pitenevät. Senkun ovat vaikka koko kesän pihalla mun puolestani! Ensin vähän harmitti, että Fliiso ei pääse enää lenkkeilemään tuttuun metsään, mutta onhan täälläkin noita metsäpaloja ja puistoja valloitettavana. Eikä se edellinenkään metsäläntti nyt niin kaukana ole, kun etäisyyttä on se vajaa pari kilometriä. Uskon kyllä, että täällä oleskelu ja liikkuminen kanien kanssa on hitusen turvallisempaa. Voin kertoa, että kohtaaminen metsäpolulla irtiolevan(!) terrierin kanssa sai sykkeen hieman nousemaan kohti atmosfäärejä.  

En osaa sanoin kuvailla miten innoissani olen siitä, että millaisella ylpeydellä pääsen tulevaisuudessa esittelemään eläinten tiloja! Muistan niin elävästi sen hetken, kun kävimme tätä asuntoa katsomassa ja mies totesi heti tuon reilu 10 neliön pikkumakkarin nähtyään, että täällähän on gerbiilien kuljetuslaatikoille ihan täydellinen paikka (ei tuon parempaa ja käytännöllisempää miestä mulle mistään maailman kolkasta löytyisikään! <3). Huoneessa on siis seinään upotettu, liukuovellinen kaappi, jonne saa käytännössä kaikki eläinten tavarat pois näkösältä. Voitteko kuvitella! Mulla on muutama muuton keskellä otettu kuva tuosta tilasta, mutta en kehtaa niitä kyllä (ainakaan nyt, ehkä kerään hieman rohkeutta) lähteä julkaisemaan. Tai ehkä pidän jännitystä yllä siihen asti, että saadaan paikat mallilleen. Muutamat illat olen istunut lattialla ja käynyt läpi kaikenlaista tavaraa. Paljon on mennyt varastoon ja roskiin. Vieläkin olisi paljon tehtävää... 

Ja hei! Furmis tulee huomenna kotiin! <3 Pappakani on ollut vuoden äitini vastuulla, koska mun piti saada keskityttyä koulun läpiviemiseen ja sitten on ollut näitä muuttamisia... Toki tämä aika hieman venyi, koska äidin on ollut välillä aivan mahdottoman vaikea päästää Furmista takaisin kotiin. Miettikää! Meidän äiti, joka siivoaa aina ihan hulluna eikä voi sietää elukoista lähtevää karvaa. :D Musta tuntuu, että koko perhe on tavalla tai toisella ihastunut tuohon höppänä kaniin. Eikä ihme. On mullakin on ollut välillä ihan sanaton ikävä. Etenkin silloin, kun isä kertoi, että se on oppinut syöttämään palloa ihmiselle takaisin. Ei millään jaksaisi edes odottaa huomiseen. Tänään olisi kuitenkin ollut aivan liian kova pakkanen siirtoa ajatellen. Jatkuvasti sitä miettii, että mitähän se kani tuumaa näin isosta tilasta ja tulevasta kanikaverista sitten, kun sen aika on. Tästä pitänee nyt mennä tekemään loppuvalmisteluita. Kuljetusboksi on vielä pesemättä, ruokaa pitää sulattaa lisää ja uusi olkipellettisäkki pitää hakea ennen keskustan alueen ruuhka-aikaa.    

Humppila 3.10.

Näyttelyyn lähdettiin lopulta kuuden gerbiilin voimin. Viralliseen luokkaan ilmoitin viisi gerbaa ja pet puolelle yhden. Suurimman osan päivästä vietin näyttelytyöntekijänä eli minut saattoi bongata lemmikkiluokan sihteerinä. Olin salaa hirmuisen ylpeä meidän Pokasta, joka siis pyörähti siinä samaisella pöydällä tuomarin arvosteltavana. Hieman harmitti, ettei miekkonen jäänyt tuomarilla mitenkään mieleen, mutta voi, että saa oikeasti olla ylpeä siitä käytöksestä ja käsiteltävyydestä! :) Ihan samanlainen mitä kotona. Saa pistää vaikka solmuun. Ei minkäänlaista ressiä siitä, että paikka ja hajut ovat vieraita ja käsittelijänä täysin tuntematon tyyppi. Näin jälkikäteen ajateltuna Kyllin paperit olivat oikeastaan ainoat, jotka jäivät ohuesti harmittamaan ja paikka paikoin ihmetyttämään. Tuli myös huomattua jälleen, että sillä kuljetusboksin kannen värillä tosiaan saattaa olla merkitystä, mikäli tuomari arvostelee eläimiä osittain niiden päältä. Sitähän sanotaan, että kylmät värit tulisi esittää sinisen kannen kera ja lämpimät värit punaisella kannella. Itsellä sattuu olemaan osa boksien kansista mustia ja pelkään pahoin, että tämä olisi ollut osasyynä erikoisiin merkintöihin. Noh, ensi kerralla sitten paremmin ja pitää muistaa laittaa itselle ylös, että jos vain on mitenkään mahdollista, niin ulkomuotoluokkaan menevät siniset gerbat sinikantisiin bokseihin.

 Muille gerbiileille sitten satelikin ihan kivoja sekä odotettuja merkintöjä ja palkintoja. Sanotaanko näin, että meidän kakarat pääsi kyllä nyt yllättämään meikäläisen! Paras valkovatsainen uros ja paras kuviollinen uros. Hui! Otin pikkupoijat mukaan tuonne näyttelyyn sillä ajatuksella, että olisi vähän tämmöinen pienempi näyttely kyseessä ja tietyllä tapaa pehmeämpi laskeutuminen mukaan tähän 'näyttelyhärdelliin'. Molempien ominaisuuksia olen pohdiskellut useasti, että kuinkahan on, ollako hyvä vai ollakko huono. Itse huomaan välillä sortuvani siihen, että katson eläimiä liiankin kriittisesti läpi. Nisun kohdalla mulla oli vahva epäilys, että kyllä, tämä saattaisi olla juurikin semmoinen vatsalinja, mitä valkovatsaisilta haetaan, mutta tämä päätelmäni olikin pelkän mutun ja vertailun tulos. Valkovatsaisista ja niiden jalostuksesta tiedän loppupeleissä melko vähän. Nyt kuitenkin varmistui se, että Nisua todella uskaltaa ehkä tulevaisuudessa tarjota lainaan, mikäli löytyy joku järkevä kasvattaja hyvine päämäärineen. :)

Hashtag's Mennyt mies: LKV1, L1 ja Kuma

Hashtag's Megalomania: TS

Hashtag's Nilikki Nisuäijä: LKV1, PVU

Rebel's Watching The Wheels: LKV1, PKU

Humppila btw sijaitsee Lounais-Hämeessä eikä se tuo paikan päällä tarkasteltuna mieleen vuoden kännipaikkaa (Humppila = humalainen huvila), kuten siskoni asian (kuuleman perusteella) muotoili :D

Seuraava (ja valitettavasti jo tämän vuoden viimeinen) näyttely on tulevana viikonloppuna Vantaalla. Kyseessä on sunnuntainäyttely. Hyi. Epätodellista. Silti totta. Edessä on siis 839 kilometriä kattava reissu. Mua ei siis hirvitä todellakaan kilometrit, vaan tuo päivä. Onneksi maanantaina ei ole töitä. (Tiistainapa on! ;)) Matkaan tulee myös ylimääräisiä kilometrejä siksi, koska yövyn gerbiilien kanssa ystäväni luona Kouvolassa. Tulemme siis poikkeamaan hieman (suorimmalta mahdolliselta)reitiltä, jotta tähän viikonloppuun ehtii asettaa muitakin juttuja kuin pelkkää gerbailua. Matka on vielä kohtuullinen yksin taitettavaksi, mutta tässä saa silti todella miettiä, että kuinka noiden gerbiilien kanssa kikkaillaan, kun ollaan kotoa poissa useampi päivä. Joissain tapauksissa joutuu ottamaan koko lauman mukaan, vaikka kaikki eivät osallistuisikaan itse näyttelyyn. Näyttelyyn tuli siis ilmoitettua yhteensä kymmenen gerbiiliä. Kuljetusboksit pesin jo viime näyttelyä varten, joten niitä ei tarvitse enään lähteä kuuraamaan. Kynsien leikkaamisrulianssin hoidin jo eilen pois päiväjärjestyksestä ja tulipa siinä leikeltyä monen muunkin kynnet eläimiä käsitellessä. Olin suorastaan ihmeissäni miten hienosti meidän vauvat ja junnut ottivat kynsien leikkuun vastaan. 'Orja' oli suorastaan pelottava! Tai sitten neiti on hyväksynyt "kohtalonsa"(lue: nimensä.) :D Harmaa hapsi tapitti mua ihan koko ajan hievahtamatta, tekemättä pienintäkään elettä, mikä on noin nuorelta ipanalta hyvin harvinaista. 'Rossin' kynsien leikkaaminen tuotti siinä mielin haastetta, että herkkispojan varpaat kutisivat joka hipaisullakin siihen malliin, että sai pelätä leikkaavansa ohi, kun poitsu KOKO AJAN heilutteli varpaita. *tyrsk*

PS. Toivotaan, että säät suosii Etelä-Suomen reissulla. Samaa ei voinut sanoa sinä aamuna, kun piti lähteä Humppilaan. Oheinen kuva havainnollistaa, miten lähellä oli saada kokonainen markiisi metalliputkineen auton katolle (onneksi tuo aita oli blokannut kaiken ilman halki lentäneen rojun). Täsmennettäköön, että tämän teki siis samaisena viikonloppuna riehunut Valio -myrsky.