Ei tullut ihan semmoinen joulu kuin odotin. En olisi uskonut, että jouduin kahdelle rakkaalle jättämään hyvästit ja viettämään joulua ilman heitä. Tällä hetkellä tuntuu todella pahalta katsoa ottamiani valokuvia, joten siksi en niitä tännekään laita. Tuntuu hassulta, että olin ostanut molemmille jo joululahjat ja nyt ei olekaan sitten mahdollisuutta antaa niitä ja tälleen. Varsinkin aamuisin sitä tuppaa unohtamaan ettei olohuoneessa olekaan enää vastassa näitä kahta ja sitä tavallaan jää kelaamaan, että mitä oikein tapahtui tuon kamalan viikon aikana. Kaikki tapahtui niin äkkiä, että sitä on vieläkin ihan lamaantunut.
Tosiaan, oma kasvattini Canis Lupus Filia "Fiia" nukkui pois marraskuun lopulla. Fiia oli C-poikueesta, Tumpin ja Hertan tytär. Nyt koko gerbiiliperheestä onkin enää jäljellä kotona asuvat emo Hertta(3v.) ja sisko Julia(n. 2v). Fiian virallinen nimi tarkoittaa suden tytärtä. Neiti oli pienenä hyvinkin pitkä naamainen, tasaisen harmaa ja toi ulkonäöllisesti mieleen suden. Nimi ei siis mitenkään viittaa isäpappaan. Fiian äkillinen poismeno on monella tapaa hyvin raskas ajatus, sillä se oli ensinäkin minulle hyvin rakas otus, mutta kaiken kukkuraksi se saattoi myös olla kantavana. Fiia on asunut Staminan kanssa jo jonkin aikaa ja pientä pyöristymistä oli jo havaittavissa. Puistattaa ajatus, että siinä saattoi mennä myös usean muunkin henki samalla ja harmillista on, ettei tästä yhdistelmästä ehditty saada jälkeläisiä. Staminalla vielä toki riittää aikaa saada jälkikasvua meillä(tosin kukas se naaras vaihtoehto B nyt sitten olisi?) ja Fiia ehti jättää tähän maailmaan reilu puoli vuotta sitten kuusi hienoa jälkeläistä Stressin kanssa, joista sitten kotona majaileekin kaksi urosta.
Toinen paremmille apilaniityille lähtijä oli Snoop's Töpseli. Tätä tuntuu olevan vielä vaikeampaa käsittää. Aamulla onkin neljän marsun sijasta vastassa vain kolme. Rakas Töpsy nukkui 1.joulukuuta yötä vasten pois. Mikä ikinä sillä olikaan se eteni todella nopeasti. Hautasimme molemmat eläimet tuttuun tapaan mökille, mutta silti tuntuu käsittämättömältä. Tuntuu kuin olisi haudannut rakkaan marsun sijasta jonkin pehmolelun ja se kuopan kaivuu.. Voi hyvää päivää, kun tuuli, oli pimeää ja satoi räntää. Osuin juuriin ja peruskallioon ties kuinka monta kertaa ennenkö sopiva paikka löytyi. Siinä samalla jännäsin koko ajan, etten kai osu jo jonkin muun edesmenneen elukan hautaan.
Nuoren lemmikin menettäminen on yleensä kauheaa siksi, kun tietää, että eläimellä olisi voinut olla vielä useita vuosia tai tai tyyliin puolet elämästä vielä elettävänä. Mun nimenomaan ei saisi pähkäillä tämmöisiä ittekseni, sillä se ei auta ketään ja tuo vaan lisää pahaa mieltä.
Tätä kirjoittaessani on todella hankalaa pukea tunteita sanoiksi ja saattaa vaikuttaa siltä, että siellä se vain miettii mitä jälkeläisiä vainajasta olisi mahdollisesti voinut saada. Ei, ei se näinkään ole. Onhan se harmittavaa ja tällä hetkellä tuntuu, että se on ainoa asia, jonka osaan tai pikemminkin pystyn kirjoittamaan, mutta todellisuudessa en halua edes ajatella poikasia nytten. Nyt sitä ihminen vain miettii ja suree. Onneksi en ole yksin. Kiitos siitä <3
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti