sunnuntai 16. kesäkuuta 2013

Elämä on palapeli

Voi, ette edes tiedä miten mua hävettää.. Viimeksi päivittänyt maaliskuussa.. Joo, kyllä tiedän, mikä blogin idea on, mutta voi jee, kun sitä osaisi aina kirjoittaa niistä ikävistäkin tapahtumista juuri silloin, kun ne sattuvat. Yhdestä ikävästä tapauksesta(nämä voi lukea päivityksen lopusta) päästään joskus oikein surkeiden sattumusten sarjaan ja silloin sitä lakkaa kirjoittaminen kiinnostamasta kokonaan. No okei, olenhan mä jotain kirjoitellut, mutta joko tyyliin Rodentiaan(Epjyn jäsenlehti) artikkeleita tai sitten kouluun liittyviä juttuja. Olen huomannut, että silloin, kun kasvatusjutut ja siihen liittyvät asiat alkavat pyörimään niin sanotusti liikaa päässä, on parempi alkaa keskittymään johonkin ihan muuhun hetkeksi aikaa. Kyllä ne asiat siitä aina sitten joten kuten lähtee rullaamaan.

Oli hauskaa "löytää" monien vuosien jälkeen semmoinen vanhakin harrastus takaisin. :) Tilasin nimittäin palapelejä. Oikeasti, miten mä oon voinut unohtaa, miten rentouttavaa se oikeasti onkaan? Tilasin siis ihan aasta alkaen kaikki palapeliliimoja myöden ja tarkoitus olisi jossain vaiheessa kehystää kaksi 1000 palan peliä tauluiksi. On ne vaan niin hienoja! Muutama tuttava naureskeli, että olenko "pimahtanut lopunkin", kun ensin häärään eläinten kanssa ja sitten sovittelen kaikki illat tv:n ääressä pirun pieniä paloja toisiinsa. :D Hehhee. Viime aikoina ovat mummani sanat olleet usein mielessä: "Sitä pitää tehdä, mistä tykkää ja hauskaa pitää olla, muttei liian hauskaa."

Viimeiset pari viikkoa ovat olleet yhtä suunnittelua ja lentämistä paikasta toiseen. Muutama gerbiili on lähtenyt uuteen kotiin(yksinäinen slate poju muutti isänsä menehtymisen jälkeen Jaanalle erään papparaisen seuraksi ja jo gerbiilikokenut Mari uskalsi vihdoin ottaa kaksi black naarasta. Nämä naaraat jäävät mitä tod.näk sille tielleen, vaikka alussa oli puhetta vain pidempi aikaisesta hoitojaksosta, jotta nähdään miten allergia käyttäytyy) ja meillä oli myös kolmen naaraan lauma 1,5vkoa hoidossa. Kaverillani olisi ensi kuussa häät ja kovasti ollaan polttarisuunnitelmia porukalla koostettu. Voi sitä vaatteiden sovittelua, vaihtamista ja pyörittelyä mitä mulla ja kaverilla oli edessä! En olisi uskonut, että joku pukeutuminen häihin ja polttareihin voisi tuottaa näin paljon päänvaivaa! Kolme asukokonaisuutta tarvitaan ja nyt on suurin piirtein kaikki kasassa, mutta lukkoon en ole lyönyt mitään, koska vieläkin on pieni epävarmuus, että tahdonko sittenkään tuota tai tuota. Ehkä nämä valinnat kiteytyvät sitten lähempänä.

Ette arvaakaan miten mun tekisi mieli kuvailla ja esitellä tuota yhtä uutta hametta <3 Aivan liian ihana ja onnistuin saada sen vielä niin halvalla, etten epäröinyt sekuntiakaan! Tiedättekö semmoisen tunteen, kun joskus lukiossa toivoo, että voi kumpa saisi nuo kengät ja tuon hameen, mutta mulla tuskin koskaa on varaa noihin tai sitten en raaski upottaa niihin tuommoisia summia, kun niitä tärkeämpiä rahan reikiä löytyy aina muutenkin. Nyt voin ilokseni todeta, että mulla on just NE kengät ja SE hame, mistä olen aina haaveillut! Jos joku tuntee itsensä vanhojen tansseissa prinsessaksi(tätä tapahtumaahan en siis ole koskaan kokenut tai käynyt läpi :D) niin, nyt mulla on juuri nyt se olo ja fiilis! Jotkut saattaavat nyt saada päähänsä kuvan, jossa liihottelen jossain pinkissä prinsessa mekossa, josta löytyy tylliä ja röyhelöitä. Ehei. Tämä mielikuva ei koskaan toteudu! Luvassa on mustaa, viininpunaista, liituraitaa ja vielä jotain muutakin, mikäli pääsen yhteisymmärrykseen viimeisestä väristä. :)
  
Olin muuten maanantaina vetämässä 4h -yhdistyksen puitteissa kanit- ja jyrsijät lemmikkeinä kurssia ja työstin sinne ihka uudet kurssimateriaalit. Noin 9 -vuotiaita osanottajia oli sekä tyttöjä että poikia, 16 kpl, joten menoa ja meininkiä todella löytyi! Sitten tänä viikonloppuna olin järjestämässä Smy:n Tripla näyttelyä(kolme ulkomuotoluokkaa ja pet luokka) Jurvassa pari päivää. Kyllä väsymyksen määrä ja pohkeet tietävät, että jotain on tullut järjestettyä! ;D Tämä viikonloppu jää kyllä hyvin elävästi jonnekin muistoihin. Ensin mua harmitti aivan sanoinkuvailemattomasti se, etten päässyt useasta syystä rokkijuhlille, mutta jo ensimmäisten tuntien aikana tiesin, että en mä sitä tarvitsekaan tai tule missaamaan mitään.
Bailut ovat täällä! Täällä missä on ystävät ja yhdessä me toteutetaan tää tapahtuma sekä pidetään huoli siitä, että kaikilla on kivaa. Musiikki soi, innostuttiin yöpymispaikalla tanssimaan, naurettiin niin, että vesi tuli silmistä, kerrottiin kaikki kuulumiset ja syötiin hyvin. Eräs nuori poika, joka jonotti samaan aikaan ärrällä(lähdin hakemaan suklaata! pitäähän sitä nyt suklaata herttin tähären olla!) tuhahti myyjälle, että ei ymmärrä miten joillakin ihmisillä voi olla noin hauskaa ilman viinaa. :D

Sanoppa se. Kyllä se itseänikin aina välillä mietityttää, mutta kaippa siihen on osa syynä se, että me tunnemme kaikki toisemme niin hyvin, kenenkään ei tarvitse esittää mitään ja kaikenlainen hömppäily on enemmän kuin sallittua. Joskus tuttavat ihmettelevät, että eihän teillä ole mitään yhteistä, te olette marsujen kautta tutustuneet toisiinne. Puhutteko te aina pelkästään marsuista? Eihän teillä voi olla muuta keskusteltavaa? Ä-ää! Väärin! Marsujen ansiota on se, että ollaan osuttu kohdalle, jotta tutustuminen ja ystävyys on voinut alkaa. Kyllä ihminen vain tietää ja tuntee sen, kun alkaa synkata ja sitten sitä vain ajattelee, että "Hei, ota mun puhelin numero tai jotain, meidän pitää ehdottomasti vielä nähdä! Ooksä tulossa sinne ja sinne näyttelyyn?"
Oli muuten tosi hauskaa, kun muisteltiin porukalla, että miten olemme toisemme ensi kertaa tavanneet, mikä marsu siihen tilanteeseen mahdollisesti liittyi(Hah! :D Oli aivan pakko tunkea se marsukin tähän!), mitä tapahtui, mitkä olivat ensimmäiset ajatukset tai ensireaktiot toisesta, vaihtuivatko ne kenties jne. Ihan yllättäviä ja mielenkiintoisiakin seikkoja tuli itsestä ilmi! Mun todellakin pitää petrata siihen millaisen ensivaikutelman itsestäni annan! ;D 

Opinnäytetyöni aihekin selvisi ja lähiviikkoina mut kutsutaan eräänlaiseen haastatteluun ja viedään jonnekin paikkaan X kiertelemään. Tämä on myös yksi semmoinen asia mistä olen niin tohkeissani, koska se on pidemmän aikaa kummitellut mielessäni ja masentanut. Nyt se on vihdoin lyöty lukkoon ja enää ei tarvitse panikoida ja vaihdella aihetta sen vuoksi, että seinä tulisi kesken kaiken kirjoitellessa vastaan.

Mua edelleen btw nyppii se, että joudun laittamaan jälleen kuvattoman päivityksen.. Tuo mun kamerani on mikä on ja sitä yhtä piuhaa ei vieläkään ole löytynyt, joten alan jo uskoa siihen, että sen on täytynyt unohtua esim. Vuokattiin, kun oltiin siellä talvella lomailemassa. Tässä olisi edessä siis sekä uuden piuhan että laturin osto. Onneksi synttärit ovat lähellä ja hei! Ystäväni lupasi, että saan lainalle hänen järkkäriään! En ole koskaan kuvannut moisella, joten sovittiin, että ensi kerralla, kun menen sinne kyläilemään, ollaan päivä ulkona ja hän opettaa miten sitä käytetään, jotta sitten kotona eläimiä kuvaillessa on helppoa lähteä matkaan. Ai, että mä odotan tätä jo nyt! On myös tosi makeeta ajatella, että saisin ihan jokaisesta gerbiilistänikin(ja mikseipä kasvateistakin) huippukuvat julkaistavaksi! Hyvää kannattaa todella odottaa. :)
  
Nyt, kun pääsin näin mukavasti vauhtiin, niin en ala synkistelemään
(eli kirjoittamaan jotain mitä olen yrittänyt kirjoittaa aikaisemmin, vaan julkaisen tämän tekstiraakileen, jota olen mukamas yrittänyt monta kuukautta luonnostella tuloksetta. Tässä siis nämä muutaman kuukauden ikävät tapahtumat ympättynä joten kuten yhteen)

- Päivittelin tuossa hieman kotisivujen sisältöä ja kuten näkyy.. Vanhuksia on poistunut keskuudestamme useita tämän kevään aikana. Ensin meni Julia, sitten Mooni ja nyt jouduin jättämään hyvästit myös Stressille. Kaikki nämä teräsvanhukset olivat yli 3,5 vuotiaita. Juliasta ja Moonista mulle ei ikinä jäänyt useiden yritystenkään jälkeen jälkeläisiä, mutta Stressiltä jäi useampi poikue ja yksi puolisoista oli mm. Julian sisko, joten tuokin linja sai kuitenkin aikoinaan jatkoa. :)

Jotenkin haikea fiilis. Aina, kun näitä vanhuksia lähtee ja usein vielä hyvin samoihin aikoihin (ovat syntyneet niin perätysten) tulee semmonen jännä tunne, että jaa, tyhjä terraario, toinen tyhjä terraario.. Kannanko mä nämä nyt pois jaloista vai mitä mä näille teen? Ja voi ei, täällä on sen ja sen eläimen rakas pesäkoppi tai jokin muu vastaava tavara. Mitään ei hentoisi heittää pois ja sitä aina miettii kenelle tämä pajusilta, mökki tms menee pesun jälkeen. Perinnön jakoa tämäkin, kuten eräs kaverini naurahti. Tyhjät terrat saavat aina miettimään, että no, pitäisikö tuonne hankkia nyt joku tilalle. Kasvatukseen käytettävät eläimet tulee kuitenkin aina valita huolella ja omienkin jälkeläisille tulisi osata jättää tilaa kotiin. Helposti sitä sortuu hankkimaan jotain, millä ei sitten oikeasti teekään kasvatusmielessä mitään ja äkkiä sitä huomaa, että aha, taas tämmöinen "gerbolan maskotti" tai lemmikkigerba on valloittanut sydämen. Usein kuulee eri lajien kasvattajilta, että ei kiitos, meillä on jo maskotin paikka täytettynä. Samaten on meillä. Tosin meillä kävi sellainen hauska yhteensattuma, että maskotista kasvoi vaikean alun jälkeen upea otus, jota kehtaa kyllä näyttelyttääkin ja käyttää ehkä myös kasvatukseen tulevana kesänä.

- Ei kiva.. Kaksi naarasta ottaneet tosi lujaa yhteen, molemmat luojan kiitos jäävät eloon. Miksi antibioottikuurit ja kipulääkkeet ovat näin hemmetin vaikeita tukkia alas tämmöisille jukuripäille?!? Ei saa hermostua, ei se ole niiden vika. Että, kun pistää vihaksi ja samalla harmittaa.

- Kaksi naarasta lähti astutuslainalle, niiden olisi tarkoitus tulla kotiin synnyttämään. Pari kuukautta olen kärkkynyt ja odottanut, että koska lähden reissuun. Ei ole kuulunut mitään. Ei poikasia.

- Ei poikasia myöskään täällä. Naaras astuu urosta, mutta ei uros naarasta. Yhdellä naaraalla tiineys keskeytynyt jostain syystä. Ei kantavana. Ei kantavana. Kiimoja etsitään. Kiimoja etsitään. Sähköposti räjähtää poikaskyselyistä. Eikö kukaan tahtoisi tarjota kotia puoli vuotiaille täysin kesyille ja mukaville naaraille? Ei. Ei, niin ei. Masentaa. Hetkellinen valon pilkahdus, kasvattini saanut jälkeläisiä. Ai, ne menehtyivät, emo ensikertalainen. Ymmärrettävää. Ei sittenkään mitään.

- Tuonti gerbiilini tuottavat harmaita hiuksia. "Hei-Hei" säntäilee edelleen pitkin poikin, kun joku astuu huoneeseen. Terraarioon laskettu käsi on maailman loppu, johon eivät edes herkut auta. Hermostuttavaa. Koska se meinaa antaa mulle edes mahdollisuuden? Koska mä pääsen siihen vaiheeseen, että voin vain napata sen tuolta ja tehdä sille perustarkastuksen(katsoa hampaat, tassut, korvat, silmät jne) kuten kelle tahansa muulle gerbiilille? Kyllä sen pitäisi olla jo kotiutunut. Enhän mä voi edes haaveilla tuommoiselle säikkypellelle mitään poikasia! Vielä nyt lisää samanlaisia.. pyh! *kiroilua* Ajatukset hiipivät mieleen. Ei kai se oikeasti jää tuommoiseksi? Onko mulle höpsitty sen luonteesta vai voiko olla, että sillä on jokin hätänä? Eihän se ole kipeä..? Mistä minä tietäisin, kun näen siitä vain muutamaa hassua olotilaa ja niistä päällimäisenä mieleen jää vain arkuus.

- No joo.. Siinä meni sekin valon häivähdys. Yksi tuonneista löytynyt tänään kuolleena. Kaksi viikkoa karanteenin jälkeen uros meni hyvin yhteen vanhemman urokseni kanssa, mutta se oli alusta asti käyttäytynyt todella oudosti. Kuten kasvattaja kaverini sanoikin, se on lähempänä villigerbiiliä kuin lemmikkiä, ikinä ole nähnyt tuollaista. Jatkuvaa stressiin viittaavaa hyvin omituista(jopa gerbiililtä!) ja harkitsematontakin käytöstä, ei mitään ulkoisia vammoja, mutta niska poikki.
Nyt mua vain suututtaa, että miksi noin nuori eläin laitettiin alun alkaenkaan niin pitkälle matkalle! Ei tässä näin pitänyt käydä. Kyllähän näitä sattuu, mutta miksi just nyt ja mulle ja vielä sininen ja kaikin puolin arvokas eläin?! Mä en kestä tätä. Vaikka järki sanoo, että parempi näin, niin silti. Järki sanoo, että sen elämä ei välttämättä olisi ollut elämisen arvoista pidemmän päälle, kun se pelkäsi jatkuvasti ja stressasi. Ne olisivat voineet muuttua jo kohtauksiksi. Et välttämättä olisi voinut koskaan käyttää sitä jalostussuunnitelmassasi. Turhaa jossittelua suuntaan jos toiseen ja molemmat surettavat. Nyt mulla on taas yksi yksinäinen ja silmin nähden surulliselta ja alakuloiselta vaikuttava uros terraarion perällä. Ruoka ei maistu. Etkö huoli vettäkään? Minne katosi meidän iloinen herkkusuu..?





 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti