Sadepäivän iloja

En välillä pysty ymmärtämään ihmisiä, jotka alituiseen jaksavat marmattaa huonosta säästä. Kyllä välillä saa ja pitääkin sataa. :) Sadepäivät ovat mielestäni aivan erityisen rauhoittavia päiviä ja pitävät sisällään monia hyviä hetkiä. En äkkiseltään keksi mitään niin mukavaa, kun saa kaikessa rauhassa istua sohvalla juoden kahvia ja samalla katsella ikkunasta ulos. Kuunnella sadetta, tuijotella kynttilöiden liekkeihin ja välillä hukkua täysin omiin ajatuksiinsa. Sade myös tuoksuu hyvältä ja raikkaalta.

Aamusta asti oli selvää, että miten tämä päivä alkaa: Villasukat jalkaan, kutimet käteen ja (minulle uusi) Viikingit kausi pyörimään. Tässä ohella olen pyörittänyt muutamat koneelliset pyykkiä, vienyt kaikki lajitellut roskat, käynyt pikaisesti kävellen lähikaupassa ja siivonnut parit terraariot. Paljon on olvana saanut aikaan, mutta eipäs nyt liikaa innostuta! Imurointiin vedän rajan. Se ei todellakaan kuulu tähän leppoisaan päivään! Sen käynnistäminen olisi jo miltei syntiä. ;) Välillä on ihanaa, kun Fliisokin malttaa kaikelta häsläämiseltään laittaa matolle maate tai tulla ihan sohvalle viereen ottamaan torkkuja.

Neiti kovapään oli ihan hirveän vaikeaa ymmärtää, että me ei mennä tänään ulos. Se on kiikuttanut mulle sohvalle jalkojen juureen eteisestä tennarin ja yrittänyt reppana saada mut vakuutettua siitä, että mulla on niin hienot pinkit crocsit, että niillä olisi nyt syytä lähteä kävelemään ulko-ovea kohden. Valjaansakin se mokoma kävi tuohon sohvan käsinojalle nakkaamassa ja meni sen jälkeen eteisen matolle möllöttämään. Selkä muhun päin, totta kai. Hetken riehumisen ja muutamien pahuuksien jälkeen rakas pahattareni suostui tulla katsomaan telkkaria (kuten kuvasta näkyy). Fliison varsinainen tukikohta (eli häkki) sijaitsee toisessa huoneessa, mutta tätä me kutsumme taukopaikaksi. Fliison ehdoton lempipaikka. Nuo pöydän jalat ovat oikein kanien mieleen, kun niiden yli pääsee iltavillien aikaan loikkimaan ja niitä vasten on myös kiva nojailla.

Olen tässä päivän mittaan käpäillyt gerbiilinuorisoa ja miettinyt kuumeisesti, että ketkä sitä ilmoittaisi lähestyvään Humppilan näyttelyyn. Tuo onkin eka meidän näyttely tällen syksyä ja muutamalla babyllä ja junnulla olisi nyt ehkäpä tilaisuus tehdä näyttelydebyyttinsä. Nähtävästi lähdemme yllättävänkin harvalukuisella porukkalla tällä kertaa matkaan, koska noita näyttelytettäviä ei nyt hirveästi tällä hetkellä ole. Ajattelin kokeilla Pokan kanssa myös pet luokkaa, josko sieltä tällä kertaa napsahtaisi se meidän jo vuoden kaipailema Pet -sijoitus. Toisaalta on ihan mukavaakin lähteä pienellä porukalla matkaan, niin näyttelymaksuihin ei hupene kaikki rahat (pyh ja pah! villalankoihin ne kuitenkin kuluu, koska tunnetusti näiden harrastuksien parissa ei mitkään rahat säästy! :D) ja on enemmän aikaa valmistella näitä tiettyjä yksilöitä. Mun tuurilla nämä nuoret apinan alut saavat kuitenkin turkkinsa sotkettua vielä moneen kertaan ennen kuin näyttelyaamu koittaa.

Muita ilon aiheita tällen päivää voisi vielä listata muutaman. Puolitoista viikkoa takaperin Mamu kävi läpi todella kamalan ja sitkeän nokkataudin. Mieheni kysyi Mamun nähtyään, että meinaanko mä, että se todella tuosta vielä tokenee. Kiitos ihanan, ymmärtäväisen ja ripeän eläinlääkärimme, saimme Mamulle antibioottikuurin jo samana päivänä! Kuudentoista annoksen eli viikon kuurin jälkeen neiti on jälleen läsnäolevampi ja pirteä. Ei ehkä vielä täysin oma itsensä, mutta kuitenkin eloisa. Naama ja kämmen syrjät ovat vielä melko karvoottomat, mutta eiköhän se turkki tuosta pian ajan kanssa ala palautumaan. :) Kannatti vain sitkeästi tuputtaa kahdesti päivässä tuota pahan makuista ja hajuista tököttiä ruiskulla, vaikka Mamusta välillä kuoriutuikin varsinainen potkunyrkkeilijä.

Meille syntyi (ties monettako kertaa) kauan odotettu O -poikue. Eli siis lilac tavoitteinen poikue. Olin pitkän ajan tästä hiljaa, koska en tahtonut uskoa niitä todeksi. Poikaset ovat nyt jo useamman viikon, joten uskalsin heistä täälläkin vihdoin mainita. Tuntuu, että aina, kun olen hihkaissut, että N- ja O -poikuetta odotellaan syntyväksi, niin tilanteet ovat aina kääntyneet siten, että poikaset ovat menehtyneet tai pariskunnat ovatkin päättäneet jättää tyystin lisääntymättä. Sen vuoksi on niin epätodellista pidellä parin viikkon ikäisiä harmaaturkkisia, rubiinisimmuja käsissä. Mulla on jo jopa varovainen aavistus P -poikueen olemassa olosta, mutta mutta... Katsotaan sitten parin päivän kuluttua, mikä tilanne oikeasti on. Ei voi sanoa muuta kuin, että täällä tapahtuu kummallista lisääntymistä lilac rintamalla. (Tässähän saa jo kohta pelätä sinisten puolesta. :D) Hieman kaverin kanssa nauratti, kun hän muisti mun aikaisemman postauksen liittyen lilaceihin. "Niitä tarvitsi vissiin vähän vain mollata netissä julkisesti, niin eiköhän alkanut heti tapahtumaan." :D Niin kai sitten.